Closer to the edge

How about breaking the mirror?

2012-01-18T02:14:00.001+11:00

Näytän ka-ma-lal-ta.

Maanantaina ulkouima-altaan vessassa tuijotin peilikuvaani epäuskoisena. En minä voi näyttää tuolta. En minä ole tuossa. Ei minun vartaloni ole tuon näköinen.

Peilistä tuijotti takaisin tyttö, jolla oli ällöttävät jenkkakahvat, oksettavan kokoiset reidet ja tuskin näkyvä vyötärö.

Mittasin tänään reisien paksuimman kohdan ympärysmitan ja sain tulokseksi 60 senttiä. Hyihyihyihyi.

Pakko saada tehtyä jotain tälle. Mulla ei kyllä ole yhtään kunnollisia liikuntavaatteita mukana: ainoastaan lökärit (tai ehkä pikemminkin käyttäisin sortseja tässä säässä), mihin voisin kyllä yhistää topin, mutta minkäänlaisia hyviä juoksukenkiä mulla ei oo.

Söin tänään perheen vanhimman tytön tekemää rocky roadia jälkkäriksi kaksi palaa, jotka olivat oikein onnistuneita. Kävin sen jälkeen vessassa ja mietin oksentamista - kyseessä ei ollu ainoa kerta, sama tuli mieleen myös maanantaina.

Tuntuu täysin absurdilta, että mulla olisi joskus oma perhe. Että asuisin edes yksin. Että löytäisin jonkun vierelle. Oon yheksäntoista vuotta ja kolme kuukautta ollut ilman ketään, joten toi kaikki tuntuu niin epätodennäköiseltä, omituiselta, vaikealta kuvitella. Sellasen tulevaisuuden kuitenkin haluan.

Mutta pelottaa etten tuu koskaan saavuttamaan sitä. Että elän kaksistaan koirani kanssa, että oon yksinäinen, että mulla ei oo ketään muuta kuin haukkuva karvakasa vierellä.

Scared shitless on just oikee termi tähän. I am scared shitless that the future is going to be like that.

Joidenkin on helppo kuvitella perustavansa perheen oman rakkaan kanssa - niiden, joilla on joskus ollut se oma rakas, niiden äärettömän onnekkaiden ihmisten, jotka ei oikeestaan todennäköisesti edes tiedä olevansa mun mielestä äärettömän onnekkaita.

Mä en ymmärrä miksen voi kuulua heihin. En vain ymmärrä. Jonkin täytyy olla vialla, mussa täytyy olla jokin vialla.

Se onkin yks syy miks tunnen itseni rumaksi. Munhan täytyy olla ruma, koska kukaan ei oo koskaan halunnut seurustella mun kanssani. Looginen päätelmä, eikö?

Ehkä mun ois parasta mennä nukkumaan. Antaa unen sallia mun paeta näiden syövyttävien ajatusten seasta.

Totta on ainakin se, että mun on laihdutettava.

Why can't I be like them, why do you have to be so cruel

2012-01-15T01:09:00.001+11:00

Miksen voi olla kuin ne kauniit, laihat, täydelliset tytöt? Ne joilla on ihanat, pitkät sileät hiukset, loistava tyylitaju, nättejä vaatteita, unelmavartalo? Heitä on kasoittain, mutta mä en voi olla yksi heistä, en tietenkään.

Olen kade, kade, kade, kade, kade, aina vaan kade.

Onpa toi tyttö kaunis ja laiha. Ei ihme että sillä on kasa ystäviä - jotka on myös kauniita - ja poika surisemassa ympärillä kuin tyttö ois kukka.

Vannon että jos oisin kaunis, kaikki ois erilailla. Mun koko elämäni ois täysin erilainen. Ei tarvis huolehtia poikaystävättömyydestä, neitsyydestä vielä tässäkin iässä, kateellisuudesta muita tyttöjä kohtaan, koko kehon valtaavasta inhosta kun vilkaisen omaa peilikuvaa.

Ois mielenkiintosta mennä ja puhua jollekin ammattilaiselle. Kertoa, että se, ettei mulla oo koskaan ollut ketään saa olon näin pahaksi ja on ainoo asia joka saa mut onnettomaksi ja jota ilman en vain pysty millään olemaan täysin onnellinen, selittää, että mä aattelen, että ainoo ratkaisu on saada se joku, tuntea olo rakastetuksi, ihanaksi ja kauniiksi, kokea eka kerta ja pingpongpang, magic happens, olo katoaa kuin sitä ei ois ikinä ollutkaan. Ois mielenkiintosta kertoa noi asiat ja saada kuulla, mitä ammattilainen on niistä mieltä.

ÄRSYTYS.

Vihaan tätä tunnetta. Lähimmät kaverit, jotka on mun mielipiteistä kuulleet, ovat sanoneet, ettei se parisuhteen saaminen tule maagisesti korjaamaan kaikkea. Tossa on järkeä, mutta jostain oon saanut sen idean, että kaikki muuttuu seurustelusuhteen myötä, jotenkin oon saanut itseni uskomaan siihen kokonaan, jostakin syystä en pääse ajatuksesta eroon.

Ja kuinkakohan monta helvetin kertaa mä olen tästäkin puhunut ja kirjoittanut?

Pitäis käyä vaa'alla taas, vierailin sillä viimeks lokakuussa, jollen ihan väärin muista. Oon saattanu jopa laihtua siitä; ainakin mulla on sellanen tunne. Joka tapauksessa oon aiheuttanu paljon vahinkoa syömällä ja syömällä ja syömällä ja mun on saatava korjattua se vahinko.

Perjantaina illallista syödessä päässä huusi omituinen ääni Läskiläskiläskiläskiläski, läski, läski, läski, läski, lopeta se syöminen, läski, läski, läski! Such a weird exprience.

Paria tuntia myöhemmin jäätelöä syödessä ääni oli poissa.

Blame it on the girls

2012-01-12T00:50:00.001+11:00

Kävin katsomassa eilen Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin kaverin kanssa ja annoin hänelle kyydin kotiin, koska hän ei voinut käyttää oman perheensä autoa. Kotiin ajaessa yhtä pitkää suoraa mieleen putkahti ajatus: Mä voisin ohjata auton kaartamaan rajusti vasemmalle vastaantulevan liikenteen eteen ja BANG, siinä se ois, ei enää itsetuntoa syöviä tapahtumia, ei enää yllättävän raskaita mikseimullaolekumppania-ajatuksia, ei enää huolta tulevaisuudesta, ei enää mitään.

Pelottavaa, että mulla on täysi valta siihen, että päätänkö tehdä itselleni jotain vaiko en. Täysi valta siirtää käsiä hieman ja poistua tästä maailmasta, ois niin äärettömän helppoa tehdä se. Yks pieni liike ja mua ei enää olis.

Mitä tapahtuis jos ohjaisin auton vastaantulevien eteen?

Kuolisin varmaan heti/vituttaisi sanoinkuvaamattoman paljon jos en, vahingoittaisin todennäköisesti muitakin autoilijoita, paikalle tulisi ambulansseja ja poliiseja, loukkaantuneet kiidätettäisiin sairaalaan, tie suljettaisiin, koko asiasta puhuttaisiin uutisissa, mun henkilöllisyyteni selvitettäisiin jollakin tavalla (ehkä lompakosta, jos saisivat kaivettua sen jostain esiin), mun hostperhe olisi huolissaan, Suomi-perhe huolestuisi ehkä vasta lauantaina, kun musta ei oo kuulunut mitään, jotenkin vanhemmille saatas ilmotettua... En kyllä tiiä miten se ilmottaminen tapahtuis, jos mulla ois kännykkä mäsänä ja kaikkea. Ehkä aussiviranomaiset lähettäis tiedot Suomeen mun nimellä ja muilla tiedoilla varustettuina ja siellä sitten selvitettäisiin omaisten yhteystiedot, en tiedä.

Mutta en tosiaan kääntäis rattia toiselle puolelle tietä. En tahtois tappaa tai loukata muita ihmisiä, jotka vain sattuis olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja ainoostaan sen takia vahingoittuisivat. Enkä tappais itteäni muutenkaan - mulla on niin paljon kokematta, mulla on koko elämä edessä, mä tahdon saada mun Adani, Amandani, Aurorani, Alexanderini, Adrianini, Lukani, Linneani ja jonkun rakkaan.

Girls just wanna have fun

2012-01-10T01:13:00.000+11:00

Lauantaiyö baarissa: Marco, 26, Italiasta. Lauantaiaamuyö toisessa baarissa: Joe, enkysynytkoskaanikääehkäyli30, paikallinen, italialaiset vanhemmat. Tanssitaan yhdessä, nuollaan, saan drinkkejä (tosin vain ensimmäiseksi mainitulta).

Tuli tehtyä ensimmäisen kerran elämässäni kaksi asiaa: tultua kotiin varttia yli yhdeksän aamulla ja sanottua She doesn't have to know. En oikeestaan uskonut, että ikinä tulisin päästämään suustani noi sanat, mut yay, nyt on sekin koettu. Marco kertoi heti ensimmäiseksi tästä Brisbanessa asuvasta sort-of-girlfriend-tyypistä, mihin mä sitten kommentoin, ettei tytön tosiaan tarvitse saada tietää. Jollei kyseessä ois ollut vaan sort-of-girlfriend, jonka kanssa ovat vain tapailleet mutteivat oo yhdessäyhdessä (= keskustelleet asiasta), oisin unohtanut koko tyypin. Kai.

Oli hauska ja ihana ilta, tahdon tollasia lisää paljonpaljon! Ehkä mulla on sitten jonkinlaisia mahdollisuuksia siihen, että tulisin joskus saamaan parisuhteen - tai sitten Marcolle ja Joelle kelpaa kuka tahansa muija.

Jokin kerta mä vielä lähden jonkun mukaan.

Mut se ei kyllä taida onnistua näiden mun nykyisten kaverien kanssa, me pidetään huolta toisistamme. Sen yhden suomikaverin kanssa ois onnistunut, se lähti kerran jonkun jätkän mukaan ja yöpyi sen luona.

Oon vaan niin äärettömän turhautunut, turhautunut kaikin puolin. Oon yheksäntoista, for fuck's sake. Yheksäntoista.

Oon vaan niin äärettömän kyllästynyt, kyllästynyt kaikin puolin. Alan jo kaikesta huolimatta menettää uskoa siihen, että mulla ois joku päivä joku ihana vierellä.

En jaksais millään oottaa enää yhtään enempää, vaikka tiiän, et todennäkösesti tulisin katumaan päätöstäni panna jotakuta täysin tuntematonta, et aattelisin sen olevan äärettömän typerää.

Ystävät vaan ympärillä aloittaa parisuhteita ja on onnellisia rakkaidensa kanssa. Mutten minä. En oo vieläkään täs parin vuoden aikana ymmärtänyt, miks sen täytyy olla niin vitun vaikeaa mulle, mitä mä oon tehnyt ansaitakseni sen.

En ikinä tuu erittäin todennäkösesti kokemaan, millasta on olla inttileski. Ei siinä varmasti oo mitään kivaa olla erossa rakkaasta, mut jotenkin oon kateellinen mun kaverille, jonka poikaystävä on tällä hetkellä armeijassa.

Oon kade, kade, kade, kade, kade, kade, kade.

Että vihaan olla kade.

Voisin niin helposti päättää Tonight I am going to get laid ja pitää huolen siitä, että mun päätökseni toteutuis.

Mutta enhän mä oo sellanen.

Vai oonko?

Oon sitä mieltä, ettei mua katsoessa uskois, että oon party girl, en vaan näytä sellaselta. En oo kaunis, täysin blondi, laiha tai pidä lyhyitä mekkoja.

Mä en ihan totta enää jaksaaaaaaaaaa tätä tunnetta.

2012, please be good to me

2012-01-02T01:36:00.000+11:00

Oon pitänyt ehkä yhden uudenvuodenlupauksen koko elämäni aikana. Kyseinen lupaus toteutui vähän yli vuorokausi sitten: vietin uudenvuodenaaton jossakin muussa maassa kuin Suomessa.

Vuosi vaihtu mukavassa seurassa toisella puolella maailmaa kultaisessa Melbournessa. Ainoa pettymys oli se, ettei ainakaan siellä, missä oltiin, laskettu sekunteja uuteen vuoteen - mun mielestä Kymmenen! Yhdeksän! Kahdeksan! Seitsemän! jne. -litania on yks parhaimmista hetkistä uudenvuodenaattona, ehkä jopa koko vuonna. Huomasin kellon lyöneen tasan kaksitoista vain siitä, että vaatimattomat 2,6 miljoonaa maksaneet ilotulitukset (ylläripylläri!) käynnistyivät.

Mahtavinta oli ehkä se, että oon nyt saanut kokea sen, millaista on toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi mekossa eikä asussa, johon kuuluu toppatakki, pipo, lapaset ja kaulahuivi.

En oo tänäkään vuonna oikein tajunnut miettiä uudenvuodenlupauksiani, mutta sen tiedän, että vuonna 2012 lupaan ja aion vakaasti...

...olla jälleen kerran vuoden 2013 vaihtuessa jossain muussa maassa kuin Suomessa aka toivon mukaan au pairina Saksassa

ja

...rakastua ja kokea asioita joita en ole vieläkään 19 vuoden aikana päässyt kokemaan

Olisi myös toki äärettömän kiva alottaa liikunnallinen harrastus ja pudottaa kaikki nää kilot, jotka ovat mua täällä Australiassa leventäneet ja ehkä vähän enemmänkin.

Anyway, ihanaa, fantastista ja rikasta uutta vuotta 2012! ♥

Pretty pretty please, don't you ever ever feel like you're less than fucking perfect

2011-12-21T15:53:00.000+11:00

En oo taas kirjoittanut pitkään aikaan, anteeksi siitä.

Tää perhe on älyttömän loistava ja vaikuttaa todella ymmärtävän, mitä au pairin pitäminen tarkottaa. Multa kysytään, mitä mä haluan kaupasta, pidetään huoli, että saan tarpeeksi ruokaa, otetaan mukaan aktiviteetteihin, mulle jutellaan, mua kutsutaan perheenjäseneksi - kaikki on siis ihan erilaista verrattuna edelliseen perheeseen. Tää on just sellasta, mitä mä halusin kun lähdin tänne: olla perheenjäsen eikä pelkkä työntekijä. ♥

Anyway.

Suomikaverit kävivät keskenään Great Ocean Roadilla ja ovat muutenkin bilettäneet - kutsumatta mua mukaan. Tapasin yhden suomikavereista parisen viikkoa sitten ja mun oli tarkoitus kysyä, miksen saanut kutsua, mutten vain saanut sanoja suustani. Kaikkea muuta saatiin kyllä juteltua ja kaveri jopa kertoili innostuneesti, mitä kaikkea Great Ocean Roadilla ja baarireissuilla oli tapahtunut.

Pakko kuitenkin edes joskus kysyä, että mitä on oikein meneillään, koska mä tahdon edelleen tietää kovasti, miksi mun kutsuminen yhteisiin tapaamisiin lopetettiin yhtäkkiä.

Istun lauantaina junassa matkalla tapaamaan uutta tuttavuutta ja alan meikata. Edessäni istuu selkä menosuuntaan kaunis tyttö, jonka vyötärö on niin kapea, etten saisi sellaista itselleni edes siinäkään tapauksessa, että laihduttaisin itseni kolmekymmenkiloiseksi. Tyttö on muutenkin niin älyttömän siro, petite. Vieressä istuu poikaystävä. Pari näyttää juuri sellaiselta kaksikolta, joka Jenkeissä valittaisiin prom queeniksi ja prom kingiksi.

Tyttö vilkaisee välillä muhun päin kun laitan ripsiväriä ja puuteria ja olen täysin varma, että hän ajattelee Kuvitteleeko tuo tulevansa kauniimmaksi meikkiä käyttämällä? Lol, ei kuule meikki sua auta kun näytät tolta.

Järki väittää vastaan ja kysyy, miksi tyttö mukamas ajattelisi niin. En osaa vastata.

Oon lihonut älyttömästi. Mun lantio on muuttunut pyöreäksi, oon saanut jenkkakahvat, mulle on muodostunut pömppömaha. Peilikuva ahdistaa äärettömän paljon. Miten mä oonkaan päästänyt itteni tähän kuntoon.

Oon syönyt, syönyt, syönyt ja syönyt kun on tuntunut pahalta, kun on tuntunut että palkitsen itseni jostain sipsipussilla, kun on tuntunut että corn chipsit ovat hyvä lisä sarjan X jakson katsomiseen.

Kohta painan sata kiloa. En uskalla käyä vaa'alla, se numero näytössä alkaa saletisti kahdeksikolla. En saa enää heinäkuussa ostettuja farkkuja jalkaan. Taisin pitää niitä viimeksi syyskuussa, jos muistan oikein. Kaks mun kolmesta Suomesta tuodusta farkuista on menny rikki, koska mun reidet on niin helvetin läskit, että ne hankaa yhteen kun kävelen ja lopulta rikkoo niiden välissä olevan kankaan. Toisen farkuista ostin toukokuussa, toisen taas tammikuussa. Ainoastaan nää Levikset ei oo menny rikki, mutta kyllä niissäkin näkyy reisien hankauksen jälkiä.

Parisen viikkoa sitten sunnuntaina, kun en ollut paikalla, tänne tuli käymään joku Tom-niminen nuorimies, joka pettyi hirveästi, ettei saanutkaan nähdä mua. Heti, kun sain sunnuntaina illalla kotiin tultuani kuulla asiasta, mun ajatukset alkoivat välittömästi kehitellä meille vuosisadan (viiden kuukauden) rakkaustarinaa. Oonkin pyytänyt, että soittaisivat pojalle ja pyytäisivät käymään uudestaan - viimeksi perjantaina - mutta hostvanhemmat ei oo tehneet mitään, vaikka ajattelivatkin, että meistä vois tulla hyvä pari.

~~Mutta ihan niin kuin joku tällainen olento saisikin vuosisadan rakkaustarinan. Hyi saatana.~~

On tainnut käydä sellanen ihana juttu, että oon tullu kipeäks - taas vaihteeks, en ihan oikeasti muista joulua jona en ois ollu kipeä. Yskittää, väsyttää ja ääni on käheä, tänään aamulla olin ihan varma että nyt vittu lähti ääni, mutta onneks asia parantu vähän myöhemmin. Toivottavasti mulla ei lähe ääni, koska ois vähän vaikea hoitaa lasta ku ei voi sanoa sille mitään -> pitäis ottaa lomaa -> menettää rahaa.

Tän tekstin otsikko ♥ Loistava biisi, sanat kuulostaa niin tutuilta ja toivoisin että voisin totella niitä, mutten vain osaa.

Wanted. Unwanted

2011-11-06T13:13:00.000+11:00

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa tunnin matkan päässä sieltä, missä asuin vielä puoli kuuteen saakka eilen. I have a feeling that this is going to be a success! Lapsetkin on äärettömän kiinnostuneita musta - toisiksi nuorin heistä (nelivuotias herra) oli eilen aamulla kuulemma sanonut, että tahtoisi mun tulevan taas käymään ja yllättyi äärettömästi saatuaan vastaukseksi että mä oon tulossa ja jään tänne. Lisäksi kyseinen nuorimies selitti koko loppuillan mulle kaikkea Wii-peleistään ja kaikesta muusta jännästä.

Heräsin eilen yhdeltätoista, kävin suihkussa, olin rannalla vähän vaille kaksitoista (ja poltin selkäni, mikä selvisi myöhemmin illalla. Auts!) ja lähdin sieltä varttia yli kolme ex-kotiin siivoamaan huonettani, minkä ex-hostäidin poikaystävä vaati mua tekemään. Varttia vaille kuuden maissa pienien vaikeuksien jälkeen mun nykyisen hostperheeni äiti ja sekä vanhin (11) että nuorin lapsi (kuus viikkoa) tulivat hakemaan mua. Mun uuteen kotiin päästiin sitten lopulta joskus puoli kahdeksan maissa, kun perheenäidin piti pysähtyä imettämään vauvaa ja vanhimmalle lapselle piti käydä hakemasta kaupasta välipala. Vähän vaille yhdeksän syötiin tikka masalaa ja riisiä, jonka perheenisä kokkasi ja joka oli hyvin yummy. Loppuillan sitten leikin lasten kanssa, järjestelin huonetta ja sosialisoin vanhempien kanssa.

Kaikki on siis muuttunut nyt rutkasti paremmaksi. Mulla on äärettömän hyvä fiilis tästä kaikesta, vanhemmat on tosi mukavia ja lapset ihania ja sulosia.

Mutta Facebook paljasti, kuinka neljä suomalaista aupparia ja yksi saksalainen au pair (joka on munkin kaveri) olivat olleet tänään surffaamassa. Päivä oli kuulemma ollut aivan paras. Yksi syy siihen, miksei mua kutsuttu mukaan, vois olla se, että ilmotin Facebookissa muuttavani tänään, mutta jotenkin mulla on sellanen fiilis, että mua ei ois siltikään kutsuttu mukaan, vaikka en ois muuttanut ja se sattuu. Mä en vain voi ymmärtää miksi, mulla ei ole hajuakaan syystä.

Tänään mun yksi aupparikaveri lähti matkustamaan. Tiistaina tämä kertoi, että perjantaina olisi yhteinen illallinen kavereiden kesken. Lähetin sitten eilen keskipäivällä tekstaria tälle ja kysyin, että onko meillä siis se illallinen. En saanut mitään vastausta ja tänään sitten selvisi, että ilmeisesti somebody had dinner.

How fucking nice.

Toivon että oisin tarpeeksi rohkea kysymään syytä.

Miksi yhden asian piti järjestyä ja toisen mennä pieleen? Eikö mulla voi olla kaikki täysin hyvin?

Inhoan sitä, että tää on mulle niin äärettömän arka paikka. Helvetin ala-aste, kaikki ois paljon helpompaa jos sitä mun elämäni toisiksi kamalinta aikaa ei ois tapahtunut, sillon mä en ehkä ois näin seuraa kaipaava ja ystäväriippuvainen.

Yksi suomikavereista ehdotti torstaina, että mentäisiin tänään kahville. Eipä ole hänestäkään kuulunut mitään.

Ehkä kyseessä on vain yksi iso väärinkäsitys tai jotain, ehkä mun suomikaverini kuvittelevat, ettei mua kiinnosta tai jotain vastaavaa, ehkä mun ois hyvä tiedustella syytä siihen, miksi mut jätettiin ulkopuolelle.

Mutta apua. Pelkään vastausta, pelkään että kaikki muuttuu jotenkin vielä pahemmaks.

Loneliness and the feeling of being unwanted is the most terrible poverty

2011-10-30T18:50:00.001+11:00

FIRST OF ALL:

I. FUCKING. HAVE. A. NEW. HOST. FAMILY!

Näin perjantaina:

Mulla on yksinäinen olo.

Tää olo maksimoitui, kun Facebookin kautta sain tietää, että kolme mun kavereistani oli keskenään viikonloppuna pienellä lomamatkalla ja että osa heistä on tänään menossa ulos. En tiennyt kummastakaan - jälkimmäisestä saisin todennäköisesti tietää, jos kysyisin joltakulta heistä, onko tälle illalle suunnitelmia (näin on ainakin aikasemmin tapahtunut, oon saanut vastaukseksi että ollaan menossa ulos paikkaan x kellonaikaan y). Miksei mua kutsuttu mukaan? En ymmärrä mikä mussa on vikana.

Kyllähän mä osaan olla yksin ja viettää aikaa itseni kanssa, mutta sillon kun tahdon seuraa ja en tiedä, mistä saisin sellaista, olo muuttuu äärettömän yksinäiseksi.

Näin tänään:

Ja sama fiilis jatkuu taas. Mun pitäisi pysyä poissa Facebookista - tai oikeastaan mun kaverien kuvista, jotka paljastavat, että he ovat tehneet yhdessä jotain, mihin mua ei oo kutsuttu mukaan.

Pari viikkoa sitten kolme tyttöä suomiporukasta kävi keskenään ulkona tossa lähistöllä. Päässä pyörii vain Miksei mua kutsuttu mukaan? En ymmärrä mikä mussa on vikana.

Lähetin neljä tuntia sitten tekstaria kolmelle ihmiselle, että mitä he tekevät tänään. Mitään ei oo kuulunut. Oonko mä ainoa toivoton nolife, jolla on kännykkä aina jossain lähettyvillä ja vastaa nopeasti? Vai eivätkö he vain tahdo vastata? Kun oon Facebookissa, siellä on harvoin muutamaa enempää mun aupparikavereistani - oonko mä ainoa toivoton nolife, joka vain jumittaa kotona koneella?

Tahdon olla social butterfly, kaikkien kaveri, tyttö, jolla on paljon menoja ja paljon kavereita, tyttö, joka on haluttua seuraa ja jonka ei tarvitse koskaan tuntea olevansa yksin. Mutta tollanen on ilmeisesti toiveunta - mä en vain ole sellainen ihminen enkä muuksi muutu vaikka kuinka äärettömän kovasti tahtoisin.

Oisin tahtonut juhlia Halloweenia jotenkin ja nyt vituttaa, etten ottanut kunnolla selvää, miten. Tänään kaupungilla näin joitakuita pukeutuneena - mäkin tahdon, etenkin kun Halloween vaikuttaa olevan täällä isompi juttu kuin Suomessa! Mutta taitaapa mennä mulla koko juttu sivu suun.

Tapasin eilen tosiaan yhden hostperhe-ehdokkaan ja päätin seittemän tunnin jälkeen, kun perheenäiti oli kuskaamassa mua juna-asemalle, kysyä tältä, että mitä he aikovat tehdä, aikovatko he tavata muita kandidaatteja ja kun tää vastasi, etteivät luultavasti aio, päätin kertoa tahtovani tulla heille ja niin asia sovittiin. Mutta en kauheasti tahdo vielä puhua kyseisestä perheestä, sillä mikään ei oo sataprosenttisen varmaa, ennen kuin oon niillä viikon päästä, vaikka sovittiinkin jo, että menen heille. En tahdo pettyä taas.

Joka tapauksessa voi luoja miten hel-pot-ta-vaa. Nyt mä voin rentoutua vähän, nyt mä voin taas alkaa hengittää.

Ei mene jakeluun ei

2011-10-25T10:28:00.000+11:00

MÄ EN YMMÄRRÄ
MITÄ MÄ OLEN
TEHNYT ANSAITAKSENI
TÄN KAIKEN.

Mun aupparikaverin hostisä soitti äskettäin ja "vaikean päätöksen jälkeen" vastaus oli ei, suurin syy on se, että mulla ei ole paljoa kokemusta. Voi vittujen vittu, mä jotenkin arvasin että tässä käy noin ja suurin syy on juuri toi autolla ajaminen. Voi miksi mä en saanut suoritettua autokoulua viime vuonna loppuun miksi miksi miksi miksi... Miksi sen pitää kostautua näin? Mitä helvettiä mä nyt teen?

Mä en ihan totta ymmärrä, mikä siinä on, miksi mun on näin helvetin vaikeaa löytää perhettä. Ajokokemuksen puutteesta huolimatta aattelin, että ton perheen kanssa tärppäisi - mutta ei, eipä tietenkään.

Tää olo on kamala. Kaikki on mennyt pieleen enkä voi sille mitään. Olo on niin äärettömän toivoton ja epävarma.

Toivoisin että kaikki vois vain järjestyä sormien näpäytyksellä.

Toi työ ois ollut niin täydellinen mulle ja samoin toi perhe. Miksen mä voinut saada sitä? Tahdoin sen kovasti. Sietää sen saksalaistytön olla hemmetin onnellinen, koska onnistui nappaamaan harvinaisen hyvän paikan. Olen kade, äärettömän kade. Helvetin saksalaiset!

Hostäiti oli laittanut mulle lapun, johon se oli kirjoittanut, että olisi kiva, jos voisin ilmoittaa, missä menen, jottei sen ja poikaystävän täydy olla huolissaan. Tää oli mulle iso yllätys. Vielä isompi ylläri oli se, että tänään aamulla hostäiti sanoi, ettei nukkunut viime yönä ollenkaan, koska oli huolissaan, mitä mulle on tapahtunut. Mulla oli kameran akku latauksessa keittiössä ja söin jääkaapista mun ruokani, jotka olin jättänyt sinne, mutta hostäiti ei ilmeisesti huomannut tätä.

Luulin, että hosteilla on mun numeroni, mutta hostäiti väitti, etten oo antanut sille mun uutta numeroani (joka vaihtui yli kaks kuukautta sitten) ja että poikaystävän kännykkä taasen on kuulemma niin kuollut, että mun numeroni on hävinnyt sieltä. Ajattelin, ettei hosteja oikeasti pätkääkään kiinnosta, mitä teen - tein kyseisen päätelmän kaikesta siitä, mitä ne ovat mulle sanoneet ja miten ne ovat mua kohdelleet.

Siinä hostäiti oli kyllä täysin oikeassa, että mun ois pitänyt sanoa, etten oo kuullut mitään mun aupparikaveirin hostisästä, koska hostäiti oletti, että saan kyseisen työn ja teki kaikki tän viikon suunnitelmat olettaen, etten mä enää oo täällä. Joten nyt mulla ei ilmeisesti oo töitäkään tälle viikolle.

Inhottavaa on se, että nyt on mun on pakko sanoa äidille, etten ookaan menossa siihen yhteen perheeseen viideksi viikkoa ja aiheuttaa siksi paljon lisähuolta. En vaan voi kertoa oikeaa syytä, joten keksin sitten, että kyseisen perheen tuleva auppari voikin aloittaa marraskuussa ja että perhe totta kai tahtoo tämän tapahtuvan, jotta lapsilla olisi enemmän pysyvyyttä jne. Äiti tietää, että perheen vanhemmilla on Facebook-profilit, joten jos se päättää jostain syystä lähettää vihaista palautetta tai jotain, niin sitten ei voi vain mitään. Anyway, toivoin koko ajan, että saisin ton mun aupparikaverin paikan, jotta voisin sitten sanoa äidille, että meen sinne, koska siellä saan olla kauemmin ja että asia on okei sille perheelle, joka tahtoi mut kuukaudeksi.

En tykkää ollenkaan kertoa tällaisia huonoja uutisia äidille, koska se ei ota sellasia kevyesti. Pakko kuitenkin paljastaa sille, miten asiat on. Taidan myös nyt lähettää mailia sille kaukaiselle Sydneyssä asuvalle sukulaiselle, että apua, mulla on hieman ongelmia, tarvitsisin kovasti auttavaa kättä...

Äskettäin yks mun toinen aupparikaveri kertoi tietävänsä perheen, joka tarvitsee au pairin niin pian kuin mahdollista:

the family probably would need you for 4 or 5 months, they are located in diamond creek. The family is from England, there are 3 kids and the mother is due to give birth in 3 or 4 weeks which is why they need someone soon. The father is going blind so you would be required to do a lot of the driving the kids to school/band/dance etc while the mother is at home with the newborn. The parents Jane and Kevin are incredibly sweet and you would have a car you can drive to do whatever you like when you are off. i think that the kids are around 7, 9 and maybe 6? around those ages and no you would not have to help with the newborn. you would work 35-40 hrs a week and make 240-280 a week.

Lähetin perheelle mailia ja pyysin heitä vilkaisemaan profiiliani Au Pair Worldissa ja vastaamaan sitten, ovatko he kiinnostuneita vai ei. Toivottavasti tällä kertaa tärppäisi, vaikka ajamista onkin mukana paljon. Mä vain tahtoisin saada kaiken vakaaksi mahdollisimman pian, koska en jaksaisi enää tätä epävarmuutta kaikesta ja jatkuvaa panikointia siitä, että mitä helvettiä mä oikein teen, jos en ikinä onnistukaan löytämään perhettä... Inhottava olo, niin inhottava, enkä pysty pakenemaan sitä mitenkään muutoin kuin löytämällä perheen, eivät ees kyyneleet helpota. Vittu.

This is pure torture, aye?

2011-10-24T19:10:00.000+11:00

Mulla on vapaapäivä tänään, ja voi luoja soikoon jos saankin kuulla ettei mulla pitänyt olla. Tulin eilen kotiin etuovesta ja kävin vielä vessassakin eli hostit varmasti kuulivat mun tuloni. Kun ne olivat menneet nukkumaan, kävin tarkistamassa jääkaapin oven, mutta siinä ei ollutkaan mitään. Syynä on varmaan se, että oli mahdollisuus, että olisin muuttanut jo eilen pois, niin hostit eivät suunnitelleet mitään.

Anyway, jos mulle tänään sanotaan, että mun olisi pitänyt työskennellä, niin a) miksei mulle sanottu siitä eilen kun tulin kotiin, b) miksei mulle laitettu tekstaria tai soitettu, c) miksei hostäiti tullut aamulla koputtamaan oveeni. Aattelin eka olla mahtava au pair ja herätä ennen kahdeksaa (koska normaalisti mun työt alkaa aikaisintaan silloin) ja mennä varmistamaan, tarvitaanko mua, mutta sitten kun oikeasti heräsinkin ennen kahdeksaa, huomasin olevani väsynyt ja päätin, ettei oo mun vika, jos mun olisikin pitänyt hoitaa lapsia ja jatkoin sitten uniani viela kaksi tuntia.

Toisen heräämisen jälkeen kävin suihkussa, olin koneella kolmeen saakka ja päätin sitten paeta tänne kirjastoon ollakseni lisää koneella. Such a lovely life! ♥ En vain yksinkertaisesti halua olla tossa talossa ton perheen kanssa, tätä tunnetta vois ehkä verrata syömishäiriöisen reaktioon ruokaa kohtaan (tai ehkä tuo ei sittenkään ole mitenkään loistava vertauskohde, but you get the idea, right?).

Vihaan tätä oloa. Mun mahdollinen uusi hostisäni ei oo ilmeisesti saanut vieläkään puhuttua saksalaiskilpailijani kanssa, joten odotus jatkuu. Toivon mukaan kyseinen tyttö ois jo löytänyt hostperheen ja katkaissut yhteydet, koska tyttö on kiivasti jutellut mun aupparikaverini kanssa, mutta ei oo ollut yhteydessa mun kaveriini neljään päivään. Mulla ei oo hajuakaan, kuinka monta päivää hostisä oikein aikoo odottaa, että saa saksalaistyttöön yhteyden, mutta ei kai se kauaa voi odottaa, koska mun aupparikaverillani ja samalla heidän nykyisellä aupparillaan ei oo tosiaan kaikki hyvin; se sanoi mulle eilen lyhyesti ja ytimekkäästi, että on paskana ja hajalla, mikä ei oo hyvä juttu perheen lapsillekaan.

Odotus jatkuu.

Just tell me yes or no

2011-10-24T00:01:00.000+11:00

Vastausta ei oo vieläkään tullut.

Oon ollut koko eilisen ja tän päivän todella tense ja anxious aina kun oon muistanut, millanen tilanne mulla on nyt päällä. Äsken sitten soitin perheenisälle ja tämä kertoi, ettei oo vielä ehtinyt puhumaan kasvotusten mun kilpailijan kanssa, mutta toivoo tän tapahtuvan joko tänään illalla tai huomenaamulla.

Anxious ja tense olo siis jatkuu. Ihanaa.

Mieleen tulee asioita, joita oisin voinut tehdä saada itseni vaikuttamaan paremmalta ehdokkaalta ja mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se. Miksen mä tajunnut kertoa, että ois ihanaa tavata perheen pojat, harmitella, että isällä oli vain tunnin verran aikaa tavata mua, selittänyt iloisesti mun nykyisen hostperheen lapsista... Etenkin toi ensimmäinen osottais mun olevan kiinnostunut ja innokas lapsista. Pyysinhän mä toki isää selittämään pojistaan kaiken mahdollisen, mutta siihen ois vielä ollut hyvä lisä, että oisin sanonut haluavani tavata pojat. Voisin tuoda tän jotenkin esille nyt, mutten tiedä yhtään miten saisin kerrottua sen sujuvasti. Apuaapuaapua. Tahdon tohon perheeseen todella.

Voisin mennä marraskuuksi sinne mun kaukaiselle sukulaiselle Sydneyyn, mutta tää varotusaika on kyllä helvetin lyhyt enkä oo nähnyt sitä kuin kerran ja silloinkin olin vain viikon... Toisaalta ei maksa mitään kysyä, voisinhan mä niin tehdä ja toivoa parasta. Ei musta ainakaan ois mitään vaivaa, voisin ostaa ite omat ruokani ja auttaa vaikkapa kotitöissä tai jotain, jotta voisin ikään kuin maksaa asumisestani.

Täytyy lähettää sille mailia, mutta vasta kun oon saanut tietää, miten oikein ton yhden perheen kanssa käy. A-p-u-a. Oon kuulemma hyvä ehdokas, mutten niin loistava, että isä ois ottanut mut heti. Toivottavasti se saksalaistyttö ei ole varteenotettava, toivottavasti toivottavasti toivottavasti.

I want to run, I want to hide, I want to tear down the walls

2011-10-22T00:51:00.000+11:00

Yhden suomalaisen aupparikaverini omalla perheellä ei oo kaikki hyvin, joten se ei pysty huolehtimaan hostperheestään ja aikoo ilmeisesti muuttaa toiseen kämppään. Anyway, kaveri laittoi viestiä Facebookiin, että sen perhe etsii uutta au pairia ja mä otin sitten yhteyttä siihen. Ainoa miinuspuoli perheessä on se, että he asuvat Frankstonissa, josta on tunnin junamatka kaupunkiin. Muuten perhe vaikuttaakin mahtavalta: 5- ja 8-vuotiaat pojat ja näiden eronnut isä, perusviikossa tunteja 20, eli aamulla ennen koulua ja illalla koulun jälkeen, oma auto, jonka bensat isä maksaa, 200 dollaria, suloisilta ja fiksuilta vaikuttavat pojat ja mahtavalta tuntuva, huumorintajuinen isä.

Tapasin isää eilen tunnin verran, juteltiin läheisessä kahvilassa. Olin lähinnä hiljaisemmassa osassa, koska isä puhui paljon ja kertoi kaiken mitä mieleen tuli perheestään, mikä tosin oli a great thing, koska sain todella hyvän kuvan kyseisestä hostperheestä. En osaa sanoa miten tapaaminen meni - kai se ihan hyvin, mutta en tahdo alkaa herätellä turhia toiveita. ~~Vaikka totta puhuen niitä on hieman.~~ Olin kiinnostunut perheen pojista ja kerroin lastenhoitokokemuksestani.

Mun pitäisi saada huomenna tietää, mikä isän valinta on. Mun kilpailijanani toimii yksi saksalainen tyttö, joka on vielä Saksassa mutta joka voisi kuulemma napata heti seuraavana päivänä lentokoneen. Ainoa syy, joka voisi johtaa siihen, ettei mua valita, on se, ettei mulla ole paljoa ajokokemusta, mutta toivottavasti perheenisä aattelee, että oisin silti käypä. Apua apua apuaaaaaaaa. Toivon todella, että saisin ton paikan - enkä vain ja ainoastaan siksi, että oon ihanassamahtavassakauniissamukavassa, isossa pulassa jos en saa ollenkaan mitään paikkaa.

En oikeasti tajua, mikä siinä oikein on, että mun on näin hemmetin vaikeaa löytää perhettä. Mulla on älyttömästi lastenhoitokokemusta, oleskelen jo Australiassa ja oon ihan mukava persoona, vaikka ite sanonkin.

Mulla on sormet ristissä myöntävän vastauksen kertovaa soittoa varten. Kääk! PAKKOPAKKOPAKKO saada se paikka.

And then everything went wrong

2011-10-16T11:00:00.004+11:00

Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei ei ei voi ei ei ei ei ei ei!

Se perhe, joka vois ottaa mut viideksi viikoksi, sanoi mulle toissapäivänä, että heillä on tiistaipäiviksi varattu nanny, jonka voi peruuttaa mutta että ensi viikolla olisi hyvä saada vastaus, joten mä ajattelin sitten odottaa vielä pari päivää ja koettaa saada jotain järjestettyä pysyvämpien perheiden kanssa. Sanoin tästä huolimatta äidille, että oon luvannut mennä heille, koska tuntu erittäin todennäköseltä, että näin tulee tapahtumaan ja koska en jaksanut selittää heidän tilannettaan nannyn kanssa.

Tänään aamulla sain sitten viestiä Facebookissa kysesen perheen äidiltä, että tiistaiksi varatun nannyn toimisto soitti heille eilen meidän pienen road tripin aikana ja vaati varmistusta siitä, että ottavatko he kyseisen nannyn vaiko eivät, koska hänellä on ollut kysyntää muissakin perheissä. Perheenäiti sitten varmisti asian, mikä tarkoittaa, että nyt tuokin paikka on sitten menetetty.

Perheenäiti ja tämän nykyinen auppari sanoivat, että mun olisi hyvä antaa vastaus ensi viikkoon mennessä, joten tosissani kuvittelin, että mulla on vielä vähän aikaa! Toi perhe oli äärettömän mukava ja perjantai-ilta oli ihana, mutta minkä vitun takia perheenäiti ei viittinyt nähdä vaivaa soittaa mulle ja kertoa, että Nyt ois tämmönen tilanne tässä, että mun pitää saada tietää nyt heti, että ootko sä tulossa meille marraskuussa vai et?. Oisin vastannu tohon heti myöntävästi, mun ei ois tarvinnut miettiä ees sekuntiakaan. Ja miksi helvetissä se kertoi mulle vasta tänään aamulla? Kuvitteliko ne, että ne toimi oikeudenmukaisesti mua kohtaan? Mä luulin todella, että mulla on aikaa vielä ensi viikkoon antaa vastaus ja että kaikki on ok! Äärettömän ajattelematonta tollanen, eka sanotaan että mulla on vielä aikaa ja sitten tapahtuu noin eikä edes soiteta varmistukseksi. En mä voinut mitenkään tietää, et noin tulis käymään, ei mulla ollut pienintä hajuakaan siitä että mun kannattaisi antaa vastaus heti!

Mitäköhän vittua mä ihan totta teen nyt? Mulla on vähän yli kaksi viikkoa aikaa löytää joku perhe ja sitten lennän ulos tästä paskaperheestä. Ja mitä mä sanon äidille? Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Se tulis haukkumaan mut pataluhaks ja syyttäis mua maailman suurimmaks idiootiks, jos sanoisin, että kerroin pienen valeen, koska en jaksanut selittää tilannetta, vaikka ei oikeasti olekaan mun vikani, että perhe oli epäreilu ja ajattelematon ja varmisti nannyn ottamisen ennen ku kysy multa uudestaan asiasta. Enkä mä voi sanoa sille, että valehtelin, koska kun kerroin, että oon menossa tuonne perheeseen viideksi viikoksi, äiti kertoi olevansa niin onnellinen että parahti itkemään... Tai sitten vain sanon, että kyseessä täytyy olla väärinkäsitys, koska mä lupasin kyllä mennä tohon perheeseen, mutta he eivät jostain syystä ymmärtäneetkään tai jotain.

Apuaapuaapuaapuaapuaapuaapuaapuaapuaapuaapuaapua! Ei mulle voi käydä näin, ei voi ei voi ei voi ei voi, en oo tehnyt mitään ansaitakseni tällästä asioiden pieleen menemistä ja paskaa niskaan. Miksi en voinu olla yhtä hemmetin onnekas kuin muutkin mun kaverit ja saada ihanaa perhettä heti? Miksi mun kohdalla kaiken pitää olla niin helvetin vaikeaa?

Tuntuu etten mä ees selviä tästä vapaapäivästä, kun kaikki meni nyt näin äärettömän pieleen - miten mä tuun kestämään työpäivät ja kaiken sen epätietoisuuden ja epätoivon? Tiiän, että ihmisillä on olemassa pahempiakin ongelmia, mutta mä en tosissani tiedä, mitä teen kahden viikon jälkeen.

And I don't even need your love, but you treat me like a stranger and that feels so rough

2011-10-15T16:47:00.002+11:00

Eilen oli mukava ilta.

Se hostperhe, joka voisi ottaa mut kuukaudeksi, soitti mulle torstaina ja kutsui mut viettämään "minisynttäreitä" heille eli illalliselle ja jäämään yöksikin, jos haluan. Olin aikasemmin suunnitellut, että menisin ulos, mutta tulin toisiin ajatuksiin, koska voin mennä ulos joka viikonloppu, kun taas tällaista kutsua ei niin kamalan usein tule. Päädyin sitten menemään jo neljän aikaan perheen taloon, ja syötiin nykyisen aupparin kanssa tämän kokkaamaa pasta Bolognesea.

Hostvanhemmat ja lapset tulivat pari tuntia myöhemmin, ja kun lapset oli kylvetetty ja pantu nukkumaan, oli illallisen aika. Syötiin ikään kuin tapaksia: auppari oli tehnyt saksalaista leipää, jonka päälle sitten oli tarjolla kinkkua, salamia, kurkkua ja lohta ynnä muuta. Perheenäiti oli ostanut Pavlova-kakun valmispohjan ja teki itse kakun päällisen. Kakun valmistuttua äiti laittoi siihen kaksi tähtisadetikkua, isä sammutti valot ja he, nykyinen auppari ja tämän seuraan liittynyt serkku lauloivat mulle hyvää syntymäpäivää. <3

Eikö olekin uskomatonta, että perhe, jonka oon tavannut vain kerran, on tuollainen, mutta taas perhe, jonka kanssa oon ollut neljä ja puoli kuukautta, ei viitsi edes nähdä vaivaa sen verran, että onnittelisi?

Illallisen jälkeen sitten perheenäiti teki meille martinit ja Long Island Iced Teat. Poltin lisäksi elämäni ekan sikarin, sellaisen ohuen, ja voi luoja, huomasi todellakin, että oon polttanut (lue: yrittänyt polttaa ja epäonnistunut täydellisesti aka tyyliin yskinyt keuhkoni pihalle) vain kerran elämässäni. Serkku lähti vähän ennen kahtatoista pois ja perheenisä meni paria minuuttia myöhemmin nukkumaan, joten jäätiin sitten pariksi tunniksi juttelemaan kolmistaan. Lopulta mäkin luovutin, koska väsytti älyttömästi ja menin vähän ennen kahta nukkumaan. Aamulla heräsin vähän yli yheksän ja kahen tunnin päästä mä, nykynen auppari ja meidän yhteinen kaverimme lähettiin pienelle automatkalle. Käytiin Aspendalen rannalla, ajettiin Frankstonin ja Mount Elizan läpi ja pysähdyttiin Mornington Peninsulassa kahvilla. Tulin vasta tunti sitten kotiin, joten oltiin tosiaan liikkeessä nelisen tuntia.

Tuntui ihanalta olla poissa tästä talosta näinkin kauan. Toivoin, etteivät hostit ois kotona, kun tulin tänne, koska en vain yksinkertaisesti tykkää heidän näkemisestään, mutta poikaystävä oli vessassa duunaamassa jotain ja hostäiti tuli äskettäin kotiin. Huoh. Oisivatpa ne olleet molemmat jossain.

Eilen illalla ja tänään päivällä oli niin rento fiilis, mutta nyt kun palasin tänne, se outo ahdistus palasi taas tuonne rintaan.

Helvetin helvetti kun en voi päästä tohon hostperheeseen koko loppuajaksi. Niillä täytyi olla Au Pair Worldissa asetuksina niin, että ne hakevat vain saksalaista tyttöä, koska en oo nähnyt niiden profiilia missään vaiheessa.

Nyt on taas epätoivoinen olo, sellainen olo, että VITTU MÄ EN ENÄÄ JAKSA MÄ TAHDON KOTIIN NYT HETI OTAN SEURAAVAN KONEEN KOTIIN MOIKKA HAISTAKAA PASKA KAIKKI, mutta tiedän, että tulisin katumaan tota päätöstäni loppuelämäni. Oon ollut täällä neljä ja puol kuukautta ja aion myös pysyä täällä ne loput seittemän ja puol kuukautta, jotka on jäljellä tästä mun aussivuodestani. Kyllä kaikki järjestyy, ihan totta. Mä en oo tehnyt mitään sellaista pahaa, että karma vai mikä helvetti lie olisi bitch ja jättäisi mut puille paljaille ilman perhettä.

En tiiä, mitä aion tehdä tänään. Toisaalta tahtoisin mennä ulos ja toisaalta taasen tahtoisin vain maata sängyssä ja katsoa Housea, kun olo on aika väsy eilisestä. Ainakin mun pitää syödä jotain, sillä tän päivän aikana mahaan on päätynyt vain kaks kuppia kahvia, vähän vettä ja passionhedelmäleivos. Eikä mulla ole edes mikään maailman kovin nälkä, mikä on todellinen ihme.

Toi biisi on iso hitti täällä, se on toplistojen kärjessä ja kaikkea. Aluksi en tykännyt siitä yhtään ja pidin sitä totaalisen outona biisinä, mutta nyt, kun oon kuullut sen useamman kerran, oon alkanut, ööööö, digata siitä (lol, käyttääkö kukaan enää tota sanaa?). Anyway, check it out!

Anytime you suffer a setback or disappointment, put your head down and plow ahead

2011-10-14T13:40:00.002+11:00

Erehdyin taas.

D, mukavan perheen äiti, ei tahdokaan mua. Se ei edes puhunut hostäidin poikaystävän kanssa, vaan pisti vain mailia, että vaikka se nautti tapaamisestani, se ei valinnut mua. Kysyin sitten syytä ja sain vastaukseksi, että perheenäiti otti jonkun, jolla on enemmän kokemusta taaperoista (lapset olivat 18 kuukautta ja 3,5 vuotta).

Kyyneleet valuivat hiljaa, kun istuin lasten kanssa ruokapöydässä eikä kukaan huomannut. Jee. Mä tosiaan luulin, että kaikki meni hyvin ja oikein nimesinkin mukavan perheen äidin D:ksi, koska kuvittelin tosissani, että siitä tulisi uusi hostäitini. Luojan kiitos nyt tuntuu miljoona kertaa paremmalta kuin eilen lasten syömisen jälkeen, jolloin romahdin vessan lattialle itkemään pariksi sekunniksi - etenkin koska sain nyt tietää, että mut jätettiin valitsematta sellaisen syyn vuoksi, jolle itse en oikein voi mitään.

Laajensin perheen hakuani muihinkin osavaltioihin, oli pakko tehdä sen, vaikka tahtoisinkin pysyä täällä Melbournessa kaverieni vuoksi. Toisaalta olisi taas ihan mukava päästä Queenslandiin tai Sydneyyn - etenkin jälkimmäiseen, koska Sydney nyt vain on Sydney.

Olin ihan oikeassa hosteista: onnittelun onnittelua ei kuulunut, vaikka hostäiti haki postin, jonka joukossa oli onnittelukortti mulle. Se, että mun hostperheeni ei edes vaivaudu sanomaan yhtä pienen pientä lausetta, kertoo paljon siitä, millaisia ihmisiä ne ovat. Jopa Subway välittää musta enemmän: sain minkä tahansa puolikkaan subin ja 600 ml pullon kokista ilmaiseksi. Naurettavaa.

Vietin siis synttäreitä työskentelemällä kahdeksasta kahteentoista, katsomalla Housea koneelta, käymällä suihkussa, kuivattamalla hiukset, noutamalla Subwaysta synttärilahjani, työskentelemällä puoli kolmesta kuuteen, olemalla koneella ja puhumalla isän ja kaverin kanssa Skypessä. Happy fucking birthday, minä. Kaiken tämän lisäksi, kun pyysin hostäitiä säästämään mulle ruokaa, koska mulla oli Skypetreffit isän kanssa, hostäiti vastaa Kuule, en mä tiennyt että sä syöt, sun pitäis aina kertoa siitä.

...mitä vittua oikeasti? Jos mä en oo töissä illallisen aikaan, mun pitää kertoa, että syön? Mulle ei oo koskaan sanottu, että asiat on näin - mä parka tyttö kun kuvittelin, että oletuksena on, että mulle tarjotaan ruokaa! Helvetti soikoon. Tollasia ihmisiä voi näköjään olla olemassa.

Paskapäät.

Mun pitää päättää suhteellisen nopeasti, mitä aion tehdä: aionko mennä viideksi viikoksi siihen yhteen perheeseen vai jatkanko etsimistä, jotta löytäisin perheen, jonka luona voin aloittaa marraskuussa? Mitä teen, jos en löydäkään perhettä marraskuuksi ja se perhe, joka voisi ottaa mut kuukaukeksi, on jo löytänyt uuden au pairin? Vain pari Au Pair Worldissa olevista sopivista perheistä tarvitsee jonkun aloittamaan joulukuussa. Äääääääääääääääää. Mulla ei pienintäkään aavistusta siitä, että mihin menisin marraskuun alun jälkeen, jos en onnistu löytämään ketään.

Ottaako riski ja koettaa löytää perhe kolmessa viikossa vaiko ottaa ehkä pienempi riski ja saada lisäaikaa viisi viikkoa lisää?

You may be sorry that you spoke, sorry you stayed or went, sorry you won or lost, sorry so much was spent. But as you go through life, you’ll find – you’re never sorry you were kind

2011-10-12T22:15:00.005+11:00

En tiedä, miksi on niin vaikeaa pyytää anteeksi. Sydän alkaa hakata miljoonaa jo pelkästä sen ajattelemisestakin. En tiedä, mitä hostäidin poikaystävä voisi muka tehdä - korkeintaan saada mut itkemään taas.

Pam, pam, pam, pam, pam, pam, pam, pam, pam, pam.

Mutta mun täytyy vain kerätä rohkeuteni ja sanoa mitä suunnittelinkin päästäväni ulos suustani, koska huomenillalla mukavan perheen äiti, D, soittaa todennäköisesti. On pakko pyytää anteeksi tänään.

Hosteilla on nyt ystävä, he juttelevat keittiössä ja mä toivon, ettei ystävä ikinä lähtisi ja että yö vain jatkuisi ja jatkuisi.

En ihan totta tiedä mikä siinä oikein on, tää on ihan naurettavaa. Se on vain anteeksipyyntö, vain pari pikku lausetta. Ei mulla oo mitään pelättävää, oon taas ihan irrationaalisella päällä.

Mulla on synttärit huomenna.

Minulla on syntymäpäivät huomenna.

Ei tunnu yhtään siltä, että täytän 19. Outoa.

Eikä hosteilla varmasti oo huomenna mitään hajua asiasta, vaikka oon siitä kertonut ja vaikka hostäidin äidillä on sama syntymäpäivä. Parisen viikkoa sitten olin yhden kaverin synttäreillä, jonne hostperheen äiti oli tehnyt kakun ja jonka järjestelyssä koko perhe auttoi ja johon ilmeisesti hostit ostivat ruoat ynnä muut. Tekisivätkö mun hostit ikinä mitään sellaista? Eivät todellakaan, mä luulen.

// Edit 22:32: TÄÄ ON IHAN KAMALA TUNNE. Nyt se ystävä lähti. PAM, PAM, PAM, PAM, PAM, PAM, PAM, PAM, PAM, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS, AHDISTUS. Mitä ihmettäääääää oikeasti? Ihan kuin oisin menossa pitämään tuhannen ihmisen eteen esitystä, joka määrittää jotain äärettömän tärkeää elämässäni. Voi luoja sentään.

VIHAAN OLLA NÄIN IRRATIONAALINEN.

/// Edit 23:17: Jaahas. Missasin poikaystävän menon huoneeseensa taas. Syy on pääasiallisesti se, että tiesin, että mun ois pitänyt mennä puhumaan sille, kun kuulin sen tulevan vessasta, mutten mennyt. Mitä helvettiä.

Jos pyydän anteeksi huomenna iltapäivällä, kun poikaystävä tulee töistä eli paria tuntia ennen kuin D soittaa, tämä voi ajatella, että pyydän anteeksi vain ja ainoastaan D:n soiton vuoksi; tai siis, niinhän asiat ovat, mutta mutta. Perrrrrrrrrkele. Tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä minä.

Ei voi olla näin helvetin vaikeaa avata suu ja päästää sanoja ulos, puhua. Ei voi ei. ~~Näköjään tosin voi, hehe.~~ C'mon minä, kyllä sinä osaat puhua! Senkin neiti Järjetön.

Juntti junttii junttiii junttiiii junttiiiii junttiiiiii.

Pelottaa helvetisti, että mitä se aikoo sanoa D:lle. Mä olen hyvä lasten kanssa. Ne tahtovat tehdä mun kanssa läksyjä, ne tahtovat mut matkoille mukaan, ne tahtovat mut leikkimään niiden kanssa, ne antavat mun halia ja pusia, ne tykkäävät musta ihan selvästi. Hoidan heidän jälkiensä ja muut jokapäiväiset kotityöt mukisematta ja hyvin paitsi kuulemma tietysti eilen KOSKA LUULIN ETTÄ MUN TAPANI SIIVOTA KAIKKI PÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ TYYDYTTÄÄ. Toivon mukaan eilinen ei vaikuta poikaystävän arvioon. Toivon mukaan poikaystävä pitää musta ja tietää, ettei me vain oikein olla match. Toivon mukaan sen asian mahdollinen paljastuminen, että noi tahtoo mut pois marraskuun alkuun mennessä, ei karkota D:tä.

Nyt pitää mennä nukkumaan, koska huomenna alkaa työt kahdeksalta. Mutta stressaa ja pelottaa liikaa.

I am not understood

2011-10-11T22:35:00.003+11:00

Ollaan tyttöjen huoneessa tänään ja hostisän poikaystävä tulee sanomaan, että huone pitää siivota, mistä vanhin tietystikin nostaa järkyttävän metelin, koska hän ei ole vielä päässyt esittämään nukkeshow'taan. Poikaystävä tulee hetken päästä uudelleen sanomaan asiasta, mihin päätän kommentoida You know, there's nothing more annoying for a little girl than somebody who tells her to tidy up when she is in the middle of playing. You should say for example "Five minutes and then you clean up". Näin oon lukenut monilta kasvatusvinkkisivuilta ja päätin täysin ystävällisellä tarkoituksella vinkkaista siitä, mutta poikaystävä vastaa Even more annoying is that you are just sitting there looking after the kids and not using initiative. There's a mess in the living room. You have to show a little more initiative.

Yritän sitten siihen väliin sanoa I'm going to do it, I'm going to do it, koska mielestäni (ja niin mulle ovat hostit sanoneet) mun päätehtävä on katsoa lasten perään ja vasta sitten tulee siivous. Lisäksi tykkään hoitaa lelujen siivoamisen päivän päätyttyä, kun lapset menevät nukkumaan tai kun työtuntini loppuvat. Oon myös kertonut hosteille, että tykkään tehdä asiat tuossa järjestyksessä. Jokin saa kuitenkin poikaystävän sanomaan Don't talk to me like that. That's very rude to talk in a way like that ja saman tien häipymään ovensuusta, vaikka yritin kertoa totuutta, että minä todellakin aion tehdä siivoamisen.

Eikä sitten missään nimessä tullut kasa kyyneleitä silmiin sen jälkeen, kun poikaystävä oli lähtenyt, eieieiei.

En tarkoittanut puhua töykeään sävyyn, en todellakaan. Ajattelin sanoa I'm sorry, I didn't mean to be rude. I think my main priority is looking after the kids and I was playing with them and trying to watch the oldest one's puppet show because she really wanted to do it. I meant it when I said that I'm going to do the tidying up. I have always cleaned the toys when my day is finished. ja katsoin parhaaksi ajankohdaksi sen, kun poikaystävä on menossa huoneeseensa, mutta damn, en kuullut tämän tapahtumista enkä kehtaa mennä koputtamaan. Anteeksipyyntö siirtyy siis huomiseen. Oikeastaan tekisi mieli antaa kaiken vain olla ja jättää pyytämättä anteeksi, mutta teen sen ihan vain sen vuoksi, ettei suositukseni huonontuisi.

Ja suosituksista puheen ollen: poikaystävän piti antaa mulle suositus tänään, mutta niin ei tapahtunut. Uskalsin kuitenkin lähettää mailia sille mukavalle perheenäidille, että jos hän voisi soittaa hosteille torstai-iltana, niin se olisi mahtavaa (huomenillalla hosteilla on joogatunti yhdessä). Täytyy siis vain toivoa, ettei perheenäiti ehdi soittaa ennen kuin näen poikaystävän uudestaan ja ehdin pyytää häneltä anteeksi.

Se toinen perhe, jonka kanssa olin ollut yhteydessä, ilmoittikin, että heidän nykyinen au pairinsa voikin olla heillä vielä kolme kuukautta, joten ketään ei tarvitakaan aloittamaan nyt. Mulla on nyt siis vähän niin kuin kaikki toivo tuossa mukavassa perheessä, koska minkään muun hyvän perheen kanssa en oo päässyt yhteyteen.

Tai onhan mulla aina se yksi perhe, joka tahtoisi ottaa mut sen väliseksi kuukauden mittaiseksi ajaksi, että vanha au pair lähtee ja uusi tulee. Mutta tietystikin he ovat etsimässä jotakuta toistakin siksi kuukaudeksi, joten tääkään juttu ei ole täysin varma - mun pitäisi tietää suhteellisen ajoissa, mitä aion tehdä. Paskahelvettisaatanavittu. Entä jos tuo ihana perhe ei enää katsokaan mua hyväksi kandidaatiksi puhuttuaan hostäidin poikaystäväni kanssa? Entä jos mut kuukaudeksi haluava perhe on löytänyt jo jonkun toisen siihen mennessä, kun saan tietää ihanan perheen päätöksestä olla ottamatta mua? Luojan kiitos mulla on sentään yli kaks viikkoa aikaa yrittää löytää joku uusi perhe, mutta mikään ei takaa, että onnistun. Pitää kai luopua siitä ajatuksesta, että tahdon pysyä täällä Melbournessa ja koettaa mennä New South Walesiin tai Queenslandiin, koska molemmissa on hemmetisti perheitä etsimässä au pairia.

Apua apua apua apua apua apua apua apua apua.

Kyllä mä kuitenkin uskon kaiken järjestyvän.

Kaiken on pakko järjestyä.

On Monday two weeks ago

2011-10-11T13:23:00.001+11:00

Ei ideaa, miksi julkaisen tämän vasta nyt, mutta:

Voi että kun hävettää ja nolostuttaa vieläkin. Samalla tuntuu todella oudolta. Mulla on vaan kaksi kolme kertaa käynyt silleen, että osa illan tapahtumista on hämärän peitossa, mutta ikinä en oo saanut näin pahaa blackoutia. Yks kaveri kysyi, mitä muistan illasta ja kerroin sille samat jutut, jotka mainitsin edellisessä postauksessa ja pyysin sitä vähän valottamaan iltaa jos se tahtoo. Oltiin kuulemma päästy jonon ohi baariin sisään, mutta meidät oli heti potkaistu ulos mun takia, minkä jälkeen mentiin Mäkkäriin ja kaveri osti mulle Happy Mealin, joka ei kuulemma kauheesti maistunut. Ennen junamatkaa päädyinkin kuulemma sitten maalaamaan vessan lattian kaakeleita uudella värillä, sepä mukavaa. En todellakaan muista yhtään mitään siihen viittaavaakaan, että oltais oltu Mäkkärissä tai että oisin halaillu pönttöä juna-asemalla, mikä on tuntuu äärettömän oudolta ja pelottavalta. Vielä enemmän oudon ja pelottavan tästä kaikesta tekee se, että mulla ois parin tunnin blackoutista päätellen pitänyt olla eilen vuosisadan karsein krapula, mutta eipä ollut. Oli aamulla vain hieman huono olo, jonka sain enimmäkseen pois työntämällä sormet kurkkuun ja pakottamalla itseni oksentamaan.

On ihan absurdi tunne, kun joku kertoo mulle mun tehneen jotain, mistä mulla ei oo pikkiriikkisintäkään muistikuvaa.

Huhhuh. Tänään oli kymmenen tunnin työpäivä, joka meni suhteellisen nopeasti. Aloitin 8:30 ja 45 minuuttia myöhemmin hostäiti lähti ajamaan mua ja lapsia tälläseen paikkaan enkä tietystikään neroudessani tajunnut ottaa kameraa mukaan, mulle ei ees tullut mieleen sitä mahdollisuutta. Onneksi mulla oli sentään kännykässä kamera, millä ei tosin saa kamalan hyviä kuvia. Kaukana siinsi Melbournen keskusta ja sen ympärillä muu osa Melbournea, näin siis kaiken sen sieltä korkealta - harmittaa tosiaan älyttömästi, ettei ollut kunnon kameraa mukana, sillä se maisema jos mikä ois ollut ikuistamisen arvoinen.

We hate you!
I'm not listening to you! *näyttää kieltä* x 100
You don't boss around me and my brother!
Kaiken tuon kuulin maanantain aikana tyttöjen suusta, etenkin vanhimman. Tiedän, ettei pitäis välittää tai ottaa itteensä, mutta kyllä nuo sanat saavat kyyneleet silmiin - etenkin, kun hostäiti sanoo vain Noin ei saa puhua kenellekään ja jättää asian siihen. Sekään ei oo kivaa, että aamulla, kun herään ja menen keittöön, jossa lapset jo ovat, pojat osoittavat ja mua ja sanovat vauvakielienglanniksi Sinä yök!, mikä etenkin saa mut itkun partaalle. Ei kivaa, ei. Tuohon ei varmaan tule loppua, ennen kuin hostäitikin on vahvasti halukas kytkemään pois tollasen törkeyden. Saa nyt nähdä, miten tää jatkuu.

// OHO. Tää on kolmassadas postaus o__o

The target is on your back, you're done

2011-10-10T20:13:00.001+11:00

Tapasin eilen sen perheenäidin, jonka kanssa juttelin toissapäivänä. Olin talossa kolmelta ja lähdin hieman ennen puoltaseitsemää. Äiti oli todella mukava also in person ja edelleenkin kauhisteli aidosti ääneen, kun kerroin esimerkiksi, että ostan oman aamiaiseni ja lounaani, koska muuten voisin syödä vain leipää.

Perheen poika oli erittäin suloinen, aktiivinen ja puhelias - tosin aina välillä hieman ujo - pikkuihminen, tämän sisko taasen myös äärettömän suloinen, voimakastahtoinen ("No!" tulee ainakin erittäin hienosti) ja kiukutteleva, ehkä hivenen hemmotellunkin oloinen. Ihanalta vaikuttava perhe siis.

Mutta se palkka.

10,5 tuntia per päivä ja palkkaa vain 200 dollaria. Musta tuntuu, ettei tämä perheenäiti vain oikeasti tiedä, että 200 dollaria on todella vähän noista tunneista, kun sitä vertaa muiden aupparien palkkoihin ja että toimisto - jos oisin sellasen kautta - määräisi palkaksi vähintään 300 (mulla on kaveri, joka työskentelee kaheksasta kuuteen, on toimiston kautta ja siksi saa 300).

Perheenäiti haluaa jutella mun nykyisen hostperheen kanssa ja mua pelottaa se. Pitänee pyytää hosteilta ensin kirjallinen suositus ja sitten esittää, että oho, tää hostäiti haluaakin puhua puhelimessa. Taisin antaa lisäks mahdolliselle uudelle perheelle sellasen kuvan, ettei mun hostini tiiä, että tahdon lähteä, joten toivottavasti hostit ei mainitse kertoneensa mulle, että mun pitää olla häipynyt kolmen viikon päästä. Tällön mahdollisen uuden perheen äiti varmaankin ajattelis mun olevan valehtelija. Saatana.

Muutenkin pelottaa hostien käsitys esimerkiks siitä, mitä mieltä lapset on musta, koska host"isä" taisi sanoa, ettei lapsilla oo mukavaa, mutta kyllä vain ne näyttävät pitävän musta (esimerkiks eilen, kun tulin tapaamasta mahdollista uutta hostäitiä, toinen kaksosista huudahti kovaan, iloiseen ääneen mun nimeni heti kun näki mut ja vanhin kysyi, tulinko mä katsomaan nyt heidän peräänsä ja vastasi myöntävästi tiedusteltuani, pitääkö hän mun kanssani olemisesta...).

Siltä toiselta perheeltä, jonka mainitsin tässä, en oo saanut vielä vastausta mailiini. Kysyin äidiltä keskiviikkona Facebookissa, että onko se saanut mun mailini, mihin se vastasi, että on, mutta koska heillä on kiireinen viikko ja he ovat poissa kotoa sunnuntaihin saakka, se ei oo ehtinyt vastata. Toivon mukaan saisin vastauksen mahdollisimman pian, koska ois kiva tavata toikin perhe.

Damn damn damn it!

2011-10-08T14:54:00.001+11:00

Vittu.

Puhuin juuri yhden perheenäidin kanssa, se vaikutti tosi mukavalta ja puhelu meni hyvin, koska äiti tahtoo mun tulevan heidän kotiinsa. Perheen profiilissa painotettiin, että he eivät kohtele au pairia työntekijänä eivätkä vieraana, vaan perheenjäsenenä, mikä on mulle todella tärkeää. Perheenäiti vaikutti puhelimessakin ajattelevan noin ja kauhisteli aidosti, kun kerroin, miten nykyinen hostperheeni on kohdellut mua.

Toisin sanoen perhe vaikuttaa siis täydelliseltä.

Mutta heissä on yksi mutta, mutta jonka pelkäsinkin tulevan: 7:30 alkavat työt, kuudelta loppuvat. 3-vuotias poika käy kaksi kertaa viikossa lastentarhassa, joten ainakin kahtena päivänä saan tauon, kun tämän 1,5-vuotias sisko nukkuu yhdestä puoli neljään. Viikonloput vapaat.

Ja palkkaa vain 200, vaikka tunteja on viikossa 52,5. Se on aika pirun vähän noin monista tunneista, etenkin kun siihen sisältyy suhteellisen paljon siivousta ja kun sitä vertaa kaverieni palkkoihin: yksi saa 300 50 tunnista, useat taasen saavat peruspalkkana 200 dollaria kolmestäkymmenestä tunnista. En tee tätä pelkästään rahan takia, mutta en tekisi tätä myöskään ilmaiseksi - pitäähän mulla olla rahaa elää omaa elämää, käydä ulkona ja leffassa, lomailla, paluulippuun... On niin älyttömän harmi, että palkka on noin vähän, koska jos 150 dollaria kolmestakymmenestä tunnista tuntuu väsyttävältä ja stressaavalta, niin entäs 200 dollaria viidestäkymmenestä tunnista?

Pitää vielä varmistaa perheeltä, että kirjoittivatko he tosiaan palkan määrän oikein ja sitten varmaan myös kommentoida, että 200 dollaria on todella vähän 50 tunnista. Pitää myös puhua perheen aikasemman aupparin kanssa ja kysyä, kompensoiko perhe suhteellisen vähäistä palkkaa jotenkin - kunhan vain saisin hänen yhteystietonsa. Perheenäiti kai ottaa nyt selvää, tahtooko hän puhua kanssani.

Vittujen vittu oikeasti. Miksei niitä tunteja voisi olla vain 30? Sitten voisin hyväksyä tämän perheen heti paikalla... En pysty ees kuvittelemaan, miltä tuntuu viettää lasten kanssa 10 tuntia päivässä viis kertaa viikossa ja saada siitä vain kakssataa dollaria.

Vai olenko mä oikeasti liian rahanahne?

It's 5 am and I don't feel like going to sleep at all, but I have to... It's going to be very interesting to wake up in five hours ♥

2011-10-07T04:57:00.007+11:00

Päässä soi Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine, koska keksin katsoa Easy A -leffasta pari kohtausta uudestaan ja yksi kohtauksista sisältää tuon laulun.

Ah, Emma Stone on muuten yli-ihana.

I think I have a crush on her.

Take me away, a secret place.

A sweet escape, take me away.

Take me away to better days.

Take me away, a higher place.

I feel weird.

A quiet desperation's building higher

2011-10-07T01:03:00.001+11:00

Mä olen välillä aivan älyttömän kateellinen ja mustasukkainen ystävistäni. Mun täytyy lopettaa se.

Äääääääääää.

Tahtoisin lopettaa, mutten osaa - ihan kuin mustasukkaisuus ja kateus olisivat mussa automaattisia reaktioita, jotka vain tapahtuvat. Vihaan niitä tunteita.

Yksi suomalaiskavereistani menee toiselle yöksi.
Kolmas suomalaiskaverini viettää iltaa yhden mahtavan aupparikaveripojan kanssa.
Kaverini näkee yhteistä kaveriamme ilman minua.

Tuollaisissa tilanteissa mut valtaa ääretön mustasukkaisuus.

Mäkin tahdon mukaan! Miksei mua kutsuttu?

Kai se johtuu siitä, että ystävät on mulle äärettömän tärkeitä ja että mulla on ääretön halu omistaa monta sellaista.

Tää on oikeasti ihan naurettavaa, koska mäkin vietän aikaa yhden suomalaiskaverin kanssa kahdestaan enkä pyydä muita mukaan. Miksi mä saan tehdä niin, mutta mun kaverini eivät?

Älytöntä. Epäloogista.

Mulla on myös ääretön pelko siitä, että kaikki mun kaverini hylkäävät mut ja että jään aivan yksin. Kai se kaikki johtuu ala-asteesta, joka ei ollut mitään mukavinta aikaa ja josta uskon hyvin todennäköisesti kaikkien mun itsetunto- ja munonpakkosaadaseurustelukumppanitaienoominkäänarvonen -ongelmieni olevan lähtöisin.

Vitun paskiaiset. Ilman niitä voisin olla aivan erilainen ihminen.

Anyway, tahtoisin niin kovasti olla tuntematta mustasukkaisuutta joka hetki, kun kuulen kaverieni tehneen jotain yhdessä ilman mua. Any ideas how I can do that?

Ai niin, kävin eilen vaa'alla

2011-10-06T19:33:00.000+11:00

Vajaan neljän kuukauden jälkeen.

Vaakaan ilmestyi numero 72.

Hyi saatana.

Nyt loppuu kaiken sen paskan syöminen.

Hyihyihyihyihyihyihyihyihyihyi.

Syön liikaa tunteisiini.

Sipsejä, pitsaa, sipsejä, hampurilaisaterioita, sipsejä, hampurilaisaterioita. Miljoona, miljoona, miljoona kaloria.

Hyihyihyihyihyihyihyihyihyihyi.

A simple fear to wash you away, an open mind canceled it today

2011-10-06T19:13:00.005+11:00

Kesä ja syksy kolme vuotta sitten, kun aloitin lukion, olivat pelottavia aikoja. Etenkin syksy oli minun pimeä aikani. Siitä tietää vain yksi ystävä, joka oli ainoa, jolle uskalsin puhua asiasta - tai oikeastaan en kertonut hänelle kaikkea. Ja ehkä myös äiti ja isä, jotka löysivät tiensä silloiseen blogiini - tai oikeastaan valotin siellä ongelmaani vain pienten vilahdusten verran. Toisin sanoen siis kukaan muu paitsi minä ei ole sataprosenttisen tietoinen siitä ajasta. Lueskelin tätä blogia eilen, mikä kirvoitti minussa halun kirjoittaa kyseisestä aikakaudesta, nyt vajaan kolmen vuoden jälkeen.

Kolme vuotta sitten kesällä olin kielimatkalla Englannin Torquayssa. Pakettiin kuului pieni laivamatka kyseisen kaupungin satama-alueella. Napsin monia kuvia, kunnes sain äkkiä voimakkaan ajatuksen: Heitä kamera veteen. Heitä se niin pitkälle kuin pystyt. Heitä kamera veteen. Heitä, heitä, heitä. Ajatus pysyi mielessäni eikä suostunut lähtemään minnekään, ja minä puristin kameraa tiukasti rintaani vasten, jottei käteni tottelisi tahtomattani outoa, vahvaa, järjetöntä ajatustani. Uskalsin ottaa vielä kuvia, mutta vain ja ainoastaan laivan reunan sisäpuolelta ja niin, että rannehihna oli päällä takuuvarmasti ja tiukasti.

Seuraavan ajatuksen muistan tulleen lukion ensimmäisen luokan aloituksen jälkeen. Samalla vuosikurssilla mutta eri ryhmässä oli sokea tyttö, joka liikkui avustajansa kanssa koulun käytävillä. Meillä oli kuitenkin samoja kursseja, ja minä tunsin oloni hyvin onnelliseksi siitä, että näen. Tästä kimpoutui toinen outo, vahva, järjetön ajatus: Puhkaise silmäsi. Sokeuta itsesi. Ota kynä tai jotain muuta terävää ja puhkaise silmäsi. Ajatus tuli mieleen vähän väliä, ja kerran, kun äiti ja mummo olivat menneet nukkumaan, otin veitsen käteen ja kävelin vessan peilin eteen. Tuntui, etten pääsisi ajatuksesta eroon muuten kuin toteuttamalla sen, niin pakottava se oli. Sain kuitenkin järkeiltyä itselleni, että tämä on vain pieni hullu vaihe ja ajatus menee pois itsestään eikä minun tarvitse toteuttaa mitään, että kohta voin olla oma normaali itseni ilman mitään tällaisia järjettömiä ajatuksia.

Kaada kahvi vieressäsi istuvan pikkutytön päälle, sanoi pää kummitädin tyttären syntymäpäivillä.

Ota veitsi, mene yläkertaan ja puukota äitisi ja mummosi, ajatus ehdotti joskus, kun minä olin kotona ainoa valvova.

Riko tuo iso peili, mieleen putkahti isän luona, kun makasin nojatuolissa ja katselin televisiota.

Criminal Mindsissa tuli jakso, jossa nuorella pojalla oli vastustamaton halu tappaa joku. Poika kykeni kuitenkin sanomaan halulle ei, mutta hän pelkäsi joskus sortuvansa ja todella murhaavansa jonkun. Minuakin pelotti äärettömästi, koska samastuin häneen. Minua kauhistutti vielä enemmän: Enhän minä ole mikään psykopaatti, enhän minä ole mikään hullu tappaja, enhän minä edes pystyisi tappamaan ketään ~~vai pystyisinkö?~~, enhän minä oikeasti halua tappaa ketään.

Mielessä pyöri mies heittäytyminen junan alle tai jollakin muulla tavalla itseni tappaminen. Ajatukset itkettivät, mietin mikä minussa oikein yhtäkkiä meni vikaan, minua pelotti kaikin puolin äärettömästi, enhän minä voi yhtäkkiä olla sairas, mikä syy minulla muka olisi sairastua mieleltäni, mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän, ajattelin ammattilaisella käyntiä, mutta hänen mielipiteensä pelotti liikaa, entä jos minut suljettaisiin välittömästi jonnekin näiden hullujen ajatusten takia, entä jos olisin jokin kerta heikko ja toteuttaisin jonkun järjettömyyksistä päässäni ja pilaisin elämäni...

Tutkin nettiä ja yritin tehdä itsediagnoosia. Mikään sairaus ei kuitenkaan näyttänyt sopivan tilanteeseeni.

Sitten luin Miss Mixiä, jossa oli pieni artikkeli siitä, kuinka ihmisillä saattaa olla joskus pakkomielteisiä, yhtäkkisiä, järkettömiä, pelottavilta tuntuvia ajatuksia: esimerkiksi autokoulussa ajamista harjoitellessa mieleen saattaa putkahtaa auton ajaminen seinään ja sekä itsen että autokouluopettajan tappaminen, vaikkei itsellä oikeasti olisikaan mitään halua tehdä itsemurhaa. En muista tarkalleen, miten ajatuksia selitettiin, mutta jotenkin se liittyi pelkoon. Olin äärettömän helpottunut, kun törmäsin tuohon artikkeliin, sillä sain tietää, etten ole ainoa ja aloin välittömästi yhdistellä ajatuksia pelkoihini.

Joulukuun ensimmäinen päivä lähdimme äidin kanssa kahdeksi viikoksi Miamiin. Siellä oli valoisaa, siellä oli aurinkoista, siellä sain ajatuksia pois koulusta, siellä sain myöskin päässäni vallinneet järjettömyydet katoamaan kokonaan. Sen jälkeen minulla ei tosiaan ollut mitään hulluja ajatuksia - ja jos oli, niin vain harvoin ja sain häivytettyä ne nopeasti.

Sittemmin tein itselleni diagnoosin kaamosmasennuksesta, joka johtui lähinnä siitä, että käänsin uuden, erilaisen, suuren lehden elämässäni lukion aloittamisen myötä. Diagnoosi ei varmaankaan ole oikein, mutta minulle se saa nyt luvan olla pitävä ja siihen uskon, kun en muustakaan tiedä.

Toivon todella, etten tulee enää ikinä milloinkaan koskaan kokemaan mitään tuollaista uudestaan.

Everything the light touches...

2011-10-05T13:18:00.004+11:00

Työskentelin eilen kahdeksasta puoli kahteentoista, minkä jälkeen lapset ja äiti lähtevät puistoon ja minä saan tauon neljään saakka. Päätän hemmotella itseäni yhdellä suosikkiruoallani, äärettömän yksinkertaisella pasta Carbonaralla. Ohje on yksinkertainen (pakko leikkiä kokkausbloggaajaa ja kirjoittaa se tähän! Ja oli pakko myös lisätä kuva raa'asta aussipekonista):

VOI VITSI MITEN HYVIN OTETTU KUVA! Voi luoja...

Yksinkertainen pasta Carbonara

spagettia

1 paketti pekonia

2/3/4 kananmunaa (riippuu spagetin määrästä)

Keitä spagetti. Pilko pekonisiivut pieniksi palasiksi. Kun spagetti on keitetty ja pekoni pilkottu, riko kananmunat erilliseen astiaan. Särje keltuaiset, vispaa haarukalla munia niin että keltuaiset ja valkuaiset sekoittuvat. Sekoita keskenään spagetti, pekoninpalaset ja kananmunat. Mikäli spagettipekonikananmunasekoitus ei oikein maistu miltään, vispaa yksi kananmuna ja lisää se ruokaan makua tuomaan ja toista tarvittaessa.

Lol, huomaa kyllä, ettei tämä tyttö ole reseptejä kirjoitellut.

Onnistuin loistavasti pastan teossa - tosin aussipekoni maistuu aivan erilaiselta kuin Suomen kaupoista saatava Amerikan pekoni vaimikälie. Menin ulos takapihalle syömään, koska asteita oli yli 20 ja aurinko paistoi ihanan kuumasti. Alkoi itkettää, olo tuli täysin epätoivoiseksi ja itkin, mikä meni kuitenkin ohi suhteellisen nopeasti. Kyllä kaikki järjestyy.

Muhun otti yhteyttä yksi perhe, jossa on viisivuotias tyttö ja tämän kaksi vuotta nuorempi pikkusisko. Perhe vaikuttaa mukavalta, mutta he asuvat ainakin tunnin ratikkamatkan päästä keskustasta ja tunteja tulisi yhteensä 37 viikossa. Perheenäiti soitti mulle torstaina ja kertoi perheestään samana päivänä Facebookissa, mä sitten kysyin paria asiaa (voiko äiti kertoa enemmän tyttäriensä persoonallisuuksista ja voinko puhua aikasempien aupparien kanssa) sunnuntaina sähköpostilla, mutten oo saanut vielä vastausta. Toivottavasti en vastannut liian myöhään tai mitään.

Myös kaks muuta perhettä on löytynyt ja oon saanut heiltä hyväksyvän vastauksen Au Pair Worldissa, mutten oo saanut yhteystietoja, kun ne eivät oo maksaneet kyseselle nettisivustolle. Sinne pitää tosiaan maksaa 39 euroa kuukaudessa, jotta pystyy saamaan aupparin/perheen yhteystiedot. Koska sivustolla näkyy perheenäidin nimi, etsin sitten ne Facebookista ja luulen löytäneeni molemmat. Laitoin niille viestiä, jossa kysyin vielä varmistukseksi, että onko niillä profiili Au Pair Worldissa, mutten oo saanut mitään vastausta.

Hostperhe lähtee tänään kahdeksi päiväksi jonnekin beach houseen. Arvatkaa vaan, oonko kuullut sanaakaan siitä, että voisinko lähteä mukaan... Vanhin lapsista jopa haluais mut mukaan, se kertoi tänään kyseisestä matkasta ja kysyi sitten, että tuunko mukaan ja kun vastasin kieltävästi, tyttö tiedusteli syytä. Pitänee kysyä hostäidin poikaystävältä, että muistaako se, kun yli kuukausi sitten sanoin, että musta ois tosi mukavaa, jos voisin tehdä jotain yhdessä perheen kanssa, esimerkiks mennä leffaan tai katsella nähtävyyksiä tai jotain vastaavaa.

Aion myös ottaa uudelleen esille sen, että poikaystävä lupasi mulle siitä about 43 tunnin viikosta ekstrarahaa ja ettei ole mitään syytä, miksen ansaitsisi sitä luvattua lisäpalkkaa. Tulostin sähköpostista kirjeen, jonka hostäiti oli suunnannut mulle ja jossa se kertoi, mitä mun rooliin kuuluu (lapsien perään katsominen, pukeminen, sänkyjen petaaminen, aamiaisen ja lounaan syöttäminen, puistoon vieminen, lasten jälkien siivoaminen, kylvettäminen, illallisen syöttämisessä auttaminen, sänkyyn laittaminen). Kaiken tuon - sekä myös muita kotiaskareita, kuten roskien viemisen ja astianpesukoneen tyhjentämisen - tein mukisematta ja oikein hyvin, joten ihmettelen vain, että mitä vittua poikaystävä voi vielä vaatia... Mulle on luvattu ekstrarahat ja mun pitäisi ne myös saada. Helvetti. Mua oikeesti ihmetyttää, että kuvitteliko ne todella, että mä oisin tyytyväinen ilopilleri, kun ne laskee mun palkkaa "rahaongelmien vuoksi", mutta samalla aikaa hostäiti ostaa uusia pyyhkeitä, uusia vilttejä, uudet hammasharjan pidikkeet, uuden roskiksen (ja heittää vanhat, hyvässä kunnossa olevat tavarat pois)?

Nyt oikeesti ihmettelen myös sitä, miten kestin tätä lupausten pettämistä ja valehtelua kaks helvetin kuukautta. On todellinen ihme, etten lähtenyt aiemmin.

One month's notice

2011-10-03T00:32:00.001+11:00

Mun täytyy lähteä kuukauden sisällä tästä perheestä, hostäidin poikaystävä kertoi tänään.

Tää on helvetin hyvä juttu, mutta pelkään vain, että mitä tapahtuu, jos en löydäkään uutta perhettä ja jos löydän, entä jos saan vain lisää paskaa niskaan? Sitten vain täytyy löytää kolmas perhe ja toivoa, että sen kanssa onnistaisi. Fine with me - oon valmis tekemään kaikkeni, että kokisin olevani perheenjäsen tai edes ystävä.

Hostäidin poikaystävä - yep, taas hän, eikä hostäiti itse, joka voisi puhua minulle suomea ja jonka kanssa alun perin tehtiin sopimus - tuli tänään mun huoneeseeni, istui nojatuolille ja kertoi, mikä kaikki on vikana. Ei kuulemma vain toimi, heistä ei tunnu mukavalta, lapsillakaan ei ole hauskaa (miksiköhän esimerkiksi nuorempi tytöistä tuli tänään isänsä luota ja kyseli heti ensimmäiseksi minun perääni ja toinen kaksosista on monta kertaa tahtonut tulla mukaani, kun olen lähtenyt jonnekin?)... Sain miehen puheista sellaisen kuvan, että mun ois pitänyt olla suupaltti, ylipirteä tyttö, joka tekee iloisena töitä helvetin epäreilusta palkan laskemisesta huolimatta, joka tahtoo oleskella vapaa-aikanaankin kurittomien lasten (joista tuntee olevansa vastuussa vaikka työt ovat jo loppu ja hostit kotona) kanssa ja jota ei haittaa että pariskunta riitelee koko ajan, josta tämä ei tunnu yhtään epämukavalta vaan josta on okei tulla hengaamaan keskelle riitaa. Mun mielestäni mulla on täysi oikeus tehdä vapaa-ajallani mitä haluan, kunhan se ei vaikuta mun työkykyyni tai lapsiin, mutta hostit eivät nähtävästi ajattele näin.

Poikaystävä selitti lisäksi, kuinka näiden ensimmäinen suomalainen auppari oli aivan erilainen kuin minä: hän ei lopettanut töitään ja häipynyt heti, kun jääkaapin oveen sijoitettu aikataulu antoi luvan ja vietti aikaa hostäidin kanssa. Tää auppari kertoikin mulle, että se tapasi katsella leffoja hostäidin kanssa, syödä jäätelöä, jutella ja oli tämän kaveri - tällästä ois ollut kiva tehdä, mutta sitä oli mun aikana hieman mahdotonta tehdä, kun poikaystävä on se, jonka kanssa hostäiti viettää aikaa.

Vituttaa, että kaikesta tulee vielä enemmän kiusallisempaa, kun nuo tahtovat huoneeni olevan tyhjä mun tavaroistani marraskuun alkuun mennessä. Mutta ei voi vain mitään. Käynnistin tässä nyt todella uuden perheen etsinnän ja toivon kovasti, että tärppäisi pian.

Puhuin poikaystävälle puuttuvasta palkasta, mihin tämä sitten sanoi, että minulle on kyllä maksettu kaikki rahat. Se kolmesataa dollaria, jonka luulin olevan palkka yli 40 tunnista viikossa, olikin kahden viikon samalla kertaa annettu palkka. En sitten ilmeisesti saakaan ekstrarahoja, jotka poikaystävä mulle noista 40 tunnista lupasi, mihin kuulin syyksi ainakin sen, että viime viikon maananantain putkeen tehdystä kymmenestä tunnista saan jo 50 dollaria, mikä on kuulemma aika hyvin. Musta se ei vain ole aika hyvin, sillä mun viikkotuntini on yleensä 30 tuntia = 150 dollaria, joten 50 dollaria 10 tunnista on täysin reilu juttu. Aion kuitenkin vielä ottaa asian uudelleen esille ja kertoa, että mulle luvattiin ekstrarahat, joten mun pitäisi saada ne, because I worked my fucking ass off that week.

Poikaystävä sanoi myös, että viikko sitten maanantaina, kun tehtiin aika pitkä automatka, en puhunut juuri sanaakaan. Tämä on totta, sillä mä en keksinyt yhtään mitään sanottavaa, mutta eipä kyllä yrittänyt hostäitikään viritellä mitään keskustelua. Me ei tosiaan vain olla match.

Oon kaiken lisäksi vielä flunssassa ja mulla on silmätulehduskin. Loistavaa, loistavaa.

Sano Ö! Sano V! Sano E! Sano R! Sano I! Sano T!

2011-09-25T19:51:00.002+10:00

Joskus oon pelästynyt siitä miten huolettomasti ja typerästi käyttäydyn. Pidettiin eilen taas suomalaisilta, aloteltiin meillä ja sitten mentiin ulos. Ekat neljä tuntia meni oikein hyvin, mutta sitten kun lähdetään juna-asemalle ja saan loistoidean ostaa vielä toisen pullon - koska pari viikkoa sitten tuli maailman ärsyttävin laskuhumala ikinä, kun join vain yhden pullon viiniä - niin alkaa mennä huonommin. Ei siinä mitään, jos olisin valinnut juoman, jossa on vain 5 prossaa alkoholia, mutta kun epähuomiossa nappaan käteeni viinin, jossa on 13 prossaa enkä huomannut asiaa kuin vasta junassa.

Mitä muistan illasta? Sen jälkeen, kun ostin väärän pullon, niin nämä: 1) istutaan junassa, jutellaan viereisillä penkeillä istuvien poikien kanssa mukavia, 2) filmi poikki, seuraavaksi muistan että ollaan yhden baarin jonossa ja kaverit vaativat minua näyttämään normaalilta ja pysymään pystyssä, 3) filmi poikki jälleen, seuraavaksi muistan että olen taksissa, taksikuski vaatii minua maksamaa 100 dollaria koska olen kuulemma laatannut taksiin, sanon, ettei minulla ole rahaa ja kuski suostuu siihen, että lähden pois enkä saa vaihtorahoja matkasta. Seuraavaksi heräänkin kotona sängyssä ja pelästyn aivan helvetisti, kun mun laukkuani, korkkareitani eikä takkiani näy missään.

Mysteeri saa ratkaisunsa pian: oon ilmeisesti kotiin tullessa riisunut takkini ja laukkuni ja heittänyt ne eteiseen, vaikka huoneeni on aivan etuoven vieressä. Mutta missä kengät? Muisti palautuu hieman ja muistan, että taksi ei edes ajanut mua tänne asti, vaan vain jätti mut johonkin ja jouduin kävelemään tänne. Päätin sitten jossain vaiheessa, että Auts, mun jalkoihin sattuu, otan kengät pois ja kävelen paljain varpain. Ei siinä mitään, mutta päätin lisäksi jostain helvetin syystä, etten kanna kenkiäni käsissäni vaan jätän ne maahan. Muistan aatelleeni, että Aamulla tajuun, ettei tää oo kauhean hyvä idea mut ihan sama.

Mulla ei ole harmainta aavistustakaan, minne taksi mut jätti, mutta sain joka tapauksessa kävellä jonkin verran. Yritin käydä tänään tässä ympärillä kattomassa, näkyiskö mun kenkiäni, koska ne ois kiva saada takasin - oon kokeillu monia korkkareita täällä ja ne on ainoot, jotka on olleet sopivat, mikä teki mut iloiseksi ja lisäks isä osti ne mulle. Olkoonkin, että ne makso vain 10 dollaria, mutta kun isä osti ne mulle ja pidin niistä. Ei tosiaan näkynyt, mutta toivon, että joku kiltti ihminen olisi ottanut ne säilöön ja palauttaisi ne jonnekin.

Lisäks huomaan, että mun legginssit on rikki toisen polven kohdalta ja että mulla on oikein mukavan haava jalassa. Pintanaarmu se on lähinnä, mutta se ei silti näytä kivalta ja mun jalassa näyttää olevan kuhmu sen alla. Mulla on myöskin pari haavaa molemmissa jalkapöydissa ja oksennuksen jäämiä laukussa sekä mekossa. Oikein mukavaa siis, way to go minä!

Se mua pelästyttää, että mulle ois voinut tapahtua ties mitä tolla matkalla kotiin siitä kohtaa, minne taksi mut jätti. En tiiä, miten hemmetissä oon onnistunut pääsemään tänne saakka, mutta ilmesesti taksi jätti mut jonnekin helppoon kohtaan, josta osasin tyyliin vain kävellä suoraa tietä kotiin. Luojan kiitos anyway, että pääsin tänne nukkumaan omaan sänkyyn täysin turvallisesti eikä mulle tapahtunut mitään sen suurempaa kuin kenkien hukkuminen.

Nolotuttaa mun käytös äärettömästi ja pyysinki anteeks kavereilta tekstarilla, mihin ne vastas, että ei se mitään, sattuuhan noita. Aattelen kauheasti, mitä ne aattelee musta nyt, etenki kun yhden kanssa heistä en oo ollu aikasemmin ulkona, mahto se saada ihanan ensivaikutelman bileminästä. Aina kun mun kavereille on käynyt noin, se ei oo muuttanut mitään ja oon aatellut vaan, et Kaikilla menee aina joskus överiksi eikä se mitään ja toivon et nääkin tytöt ajattelisi samalla tavalla. Ärsyttää, että mulle on näin tärkeetä se, mitä muut aattelee. Toivon että tää morkkis menis pois vaan äkkiähetinytvälittömästi ja voisin jatkaa taas normaalisti.

// Edit 21:50

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!!111 Menispä tää yliärsyttävä tunne jo pois. Vittu. Hävettäänolotuttaavituttaakaduttaa. Voisinkohan vain nukahtaa ja herätä viikon päästä, voisinko?

Mä tahdon mun korkkarini takaisin, ne näytti hienoilta eikä uskois että ne ois Prisman tapasesta paikallisesta kaupasta. Ja isä osti ne mulle. Kuinka voin olla näin tyhmä? Sinä joku kiltti ihminen, joka löysit korkkarini, palauta ne, jotta voin saada ne takaisin.

You know friend, this is a god damn bitch of an unsatisfactory situation

2011-09-22T14:23:00.000+10:00

Täksi päiväksi on luvattu kaunista, aurinkoista säätä. Puhuttiin eilen äidin kanssa Skypessä, että herään kymmeneltä, jotta pääsen aikaiseen rannalle ja saan myös puhuttua maksamattomasta palkasta (kyllä, en tehnytkään sitä sunnuntaihin mennessä). Mutta mitä kävikään oikeasti? Heräsin vähän ennen puolta kahtatoista ja makoilen vieläkin sängyllä huoneessani, en ole päässyt yhtään mihinkään. Tahdon rannalle, mutta se, että hostvanhemmat on kotona, pitää mut täällä huoneessa, en tahdo lähteä ulos täältä. Jos ne olisivat poissa, oisin jo lähtenyt. En tiedä mikä siinä on.

Lähtisivätpä ne pian pois, että pääsisin edes pariksi tunniksi ottamaan aurinkoa. Toisaalta taasen on mulla onneksi monen monta kuukautta (toivottavasti!) aikaa nauttia ihanasta säästä ja makoilla rannalla tai edes auringossa. I think.

Voi vittu, se perhe olisi ollut niin täydellinen. Ma, ke, to ja pe autetaan lapset aamulla tarhaan ja illalla ollaan myös auttava käsi, tiistaina on ainoastaan koko päivä ja lisäks babysitiltoja saattaa olla kerran viikossa, mistä kaikesta saa 200 dollaria. Jos tahtoo siivota talon, joka ei tosiaankaan ollut mikään iso, siitä voi tienata 60 dollaria lisää. Munkin hostäiti tahtoi saada auttavan käden, mutta oon paljon enemmän kuin sitä, toisin kun tossa perheessä näytti olevan. Kaikki muukin oli vain niin mahtavan tuntuista ja sellasta, millasta pitäs hostperheessä olla. Siksi itkettääkin niin helvetisti ja oon niin äärettömän pettynyt, että tässä kävi nyt näin.

Miksi ne kutsui mut edes illalliselle, jos ajattelivat, että kiikarissa olevalle tytölle on väärältä tuntuvaa sanoa ei, olin mä minkälainen tahansa? Tai ehkä mä en sitten ollutkaan niin hyvä, ehkä se ilta ei sittenkään mennyt niin hyvin. Vittujen vittu. Ehkä saksalaistyttö on jotenkin parempi, ehkä sillä on antaa hyviä suosituksia, ehkä se on vanhempi, ne kun haki alunperin vähintään 21-vuotiasta (saksalaista) tyttöä.

Asioilla on tapana järjestyä on tuttu sanonta mulle ja toivon todella, että se pitäis paikkansa, en toivo tällä hetkellä mitään muuta enempää. Kuulen kaikilta, että mun perheeni ei ole reilu, että mun pitää vaihtaa ja se on aivan totta. Tahdon pois täältä, tahdon uuden perheen ja äkkiä. Miks asiat eivät voineet pysyä siinä mukavassa jamassa mitä ne olivat ennen kuin nuo lähtivät Suomeen? Sillon oisin voinutkin ehkä pysyä näillä kesäkuuhun saakka.

Eivät nuo ole varmaan menossa yhtään mihinkään. Olisi pitänyt mennä ulos tästä huoneesta heti kun heräsin, nyt kaikki tuntuu vielä vaikeammalta, kun kello on jo kaksi. Luulevat, että heräsin vasta tai jotain. Saatana. Olen älykääpiö, helpointa olisi ollut vain lähteä rannalle heti kun heräsin ja nyt näyttää siltä, etten pääse sinne.

What the fuck am I supposed to do now? What the fuck could I do?

2011-09-21T20:20:00.001+10:00

Pahinta on se, etten pysty pidättämään itkua hetkeäkään kun alkaa itkettää. Tai kyyneliä pystyn, mutta sen kuulee äänestä, en pysty enää puhumaan normaalisti ja sitten on täysin selvää, mitä tunnen. Vihaan sitä vihaan vihaan vihaan. Miksi en pysty ottamaan huonoja uutisia vastaan oikein loistavasti ja vaikuttaa siltä, etteivät ne haittaa kovasti, että olen okei?

Obviously the answer was no.

Sain juuri puhelun eilisen perheenäidiltä ja se kertoi, että heistä tuntuisi liian väärältä sanoa kiikarissa olleelle saksalaistytölle, että he ottavatkin toisen, koska tyttö vaikuttaa niin innostuneelta asiasta ja siitä on jo sovittu. Toivovat kuulemma, että olisivat tavanneet mut pari viikkoa aikaisemmin, jolloin mitään ei oltu vielä sovittu ja voisivat ottaa mut vajaaksi kuukaudeksi nykyisen aupparin lähdön ja uuden aupparin saapumisen välille jääväksi ajaksi. Äiti tarjoutui myös auttamaan mua löytämään uuden perheen ja sanoi laittavansa viestin Facebook-sivustolle Melbourne hostmoms taijollekinvastaavalle.

Vittu vittu vittu vittu vittu vittu vittu vittu vittu. Totta kai mä ymmärrän perheen pointin, mutta musta tuntuu hirveeltä juuri nyt, sillä toi ois ihan totta ollut eilisen illan neljän tunnin tapaamisen perusteella unelma. Onneksi ketään ei oo kotona (kysyttiinkö mua mukaan keilaamaan ja leffaan? Ei), joten sain päästää kaiken pidättelemättä ulos. Huoh.

Sillä tytöllä ois ollut vajaat kolme kuukautta aikaa löytää uus perhe, kyllä se ois varmasti selvinnyt siitä. Se on turvallisesti kotona Saksassa oman rakkaan perheensä luona, kun mä taas joudun olemaan täällä ja kestämään kaikkea.

Ihan totta vihaan sitä, etten pysty olemaan normaalisti, kun kuulen huonoja uutisia. Perheenäiti pystyi kuulemaan selvän eron mun äänessä, kun alun iloista tervehdystä vertasi mun ääneen sen jälkeen, kun se kertoi, miten on. Se kysyi, olenko ok ja kun vastasin - totta kai - myöntävästi, se kysyi olenko varma ja sanoi sitten, että taidan olla hieman suruissani asiasta. Vittuuuuuuuuuu oikeasti. Miksi mun täytyy olla kuin joku helvetin heikko ja herkkä pikkutyttö?

Mähän sanoin, ettei saa toivoa liikoja, koska en ole vielä varma - ja kuinkas kävikään. Olin liian luottavainen eilistä iltaa kohtaan, koska I had a great time ja ehdin jo iloita siitä, kuinka kaikki tulee vihdoinkin muuttumaan pian ja kuinka voin vihdoinkin olla siinä asemassa, jossa au pairin kuuluu olla.

Tyhmä, tyhmä pikkutyttö.

Fkpf...sa´pf´¨oäsofåä,-,,öu7gfdddtdta709asfyioanasfaslfaäasöfa0eitktam8g9843q7rafmn!

2011-09-21T19:07:00.003+10:00

Maanantaina tapasin kaksi saksalaistyttöä ja yhden brittitytön, joiden kanssa oltiin rannalla pari tuntia, kun oli niin äärettömän ihanatäydellinenmahtavajuurisopiva ilma <3 Anyway, kun puhuttiin hostperheistä, niin kerroin omastani ja kaikista ongelmista, jolloin tytöt päivittelivät Ei toi oo ollenkaan reilua, ne ei aattele sua yhtään! Sun pitää vaihtaa perhettä! Saksalainen numero yksi sai sitten idean, että saksalainen numero kaksi lähtee opiskelemaan suunnilleen marraskuun puolessavälissä ja että sen perhe on aivan mah-ta-va. Saksalainen numero kaksi sanoi, että voisi puhua musta perheelleen, jos mä tahdon, mihin vastasin tietysti myöntävästi. Illalla sitten saksalainen numero kaksi kertoi mulle, että perhe vaikuttaa tosi kiinnostuneelta, ja kun pyysin sitä näyttämään perheelle mun profiilin, jossa kerron itsestäni ja siitä miksi haluan auppariksi, sain tiistaina viestin, että perhe tahtois mut illalliselle tutustuakseen muhun.

Aloin totta kai panikoida ja vastasin Ei apua, näin nopeesti! Mun täytyy valmistautua ja kaikkea..., mihin saksalainen nro 2 kommentoi, ettei mulla oo mitään pelättävää, koska perhe on todella rento ja kaikkea. Päätin sitten vastata myöntävästi ja luottaa rohkeasti siihen. Nro 2 tuli hakemaan mut autolla juna-asemalta 6:15, josta on parin minuutin matka talolle, ja päädyinkin sitten viettämään siellä ihanat vajaat neljä tuntia lisää.

Perhe - kolmikymppinen pariskunta, kolmevuotias tyttö ja vuoden nuorempi poika - vaikutti äärettömän mahtavalta, just sellaselta mitä saksalaistyttö nro 2 oli kertonut ja mitä mä haluaisin mun hostperheeni olevan. Naurettiin paljon, tunnelma oli rento eikä ollenkaan minkään työhaastattelun olonen niinku eka kovasti pelkäsin, I had a really good time. Toivon todella, et saisin tosta mun uuden hostperheen, mutta koetan olla toivomatta liikoja; koskaan ei tiiä. Perheenäiti soitti mulle tänään ja jätti sitten viestin puol kolmen aikaan vastaajaan, että puhutaan pian, kun en vastannut puheluun. Koetin soittaa äidille takas 16:10, mutta en saanut sitä kiinni ja päätin odottaa jonkin aikaa. Yhtäkkiä kello olikin jo vähän yli kuus ja eilen siihen aikaan lapset pantiin nukkumaan ja alettiin laittaa ruokaa, joten voisin keskeyttää jotain. Tahtoisin puhua äidin kanssa mahdollisimman nopeasti, jotta saisin tän ahdistavan odotushermostuneisuustoivon tunteen häivytettyä, koska pidin tosta perheestä todella.

Tänäänki meni päivä seittemästä kahteen lasten kanssa oikein hyvin, ku mietin vaan eilistä iltaa ja sitä, miten kaikki muuttuis jos toi perhe tahtois ottaa mut seuraavaksi au pairikseen, vaikka mikään ei ookaan varmaa. Musta vain tuntu, että kaikki meni putkeen - ei ollut mitään awkward hiljaisuuksia tai mokia tai muita. Niillä on ollut kovasti kiikarissa yks saksalaistyttö, jonka huonoin puoli on se, et se vois aloittaa vasta joulukuussa, mikä jättäis ne ilman au pairia kokonaiseksi kuukaudeksi = aikamoinen kaaos. Miinuksena tytöllä on myös se, ettei sitä voi tavata kasvotusten.

Toivottavasti toivottavasti toivottavasti toivottavasti.

Decision made

2011-09-16T02:11:00.000+10:00

Nyt alan tosissani etsiä uutta perhettä. Ihan totta. Keittiöön putkahtaa mehulinko, arvoa 130 dollaria - melkein mun palkka. Lapsille ilmestyy uudet kengät, yhteensä arvoa on 140 dollaria - melkein mun palkka. Lapsille ilmestyy uusia leluja, yhteisarvo ainakin parikymppiä - kaikki nuo tekevät vajaat kolmesataa, siis mun kahden viikon palkan. Hostvanhemmat aloittavat joogan, hostäiti aloittaa jonkin toisen harrastuksen ystävänsä kanssa. Paskat niillä on mitään rahaongelmia. Jos ihmisellä on oikeasti rahaongelmia, se leikkaa menojaan eikä osta turhia mehulinkoja tai mitään muuta vastaavaa. Jos oikeasti hostvanhempien kulutustavat oisivat muuttuneet ja näyttäneet siltä, että raha on tiukassa, mä oisin ehkä voinut antaa anteeksi.

Mä ansaitsen saada enemmän rahaa noista kaksosista, jotka osaa välillä olla todella helvetillisiä riiviöitä (+ tytöistä, joista vanhin omaa taidon olla todella ilkeä ja nuorempi totta kai seuraa välillä siskonsa esimerkkiä) ja about kolmestakymmenestä tunnista. Todellakin ansaitsen. Mua pitää arvostaa, mua pitää kohdella hyvin, mut pitää ottaa mukaa. Tänään koko perhe lähti piknikille eikä multa kysytty, tahtoisinko kenties tulla mukaan. Mä en kuvittele liikoja siinä, että tahdon olla perheenjäsen ja saada ihanan perheen, koska sellaisia perheitä on monen mukaan ihan todellisessa maailmassakin olemassa. Siinäpähän saavat yrittää ettiä uuden aupparin Suomesta tuolla palkalla tähän aikaan vuodesta... Oon varma, ettei sellaista kovin helposti tuu löytymään, satavarma.

Oon ihan satavarma, etten oo saanut yhden viikon palkkaa. Hostisä sanoi 22. elokuuta, ettei sillä ole rahaa antaa edellisen viikon palkkaa. Sain sitten 24. päivä 150 dollaria, eli sitä edeltäneen viikon palkan. Seuraavan viikon lopussa sain 300 dollaria (tein sillä viikolla 40 tuntia ja kyllä, jotain reiluutta sentään ja sain tuplapalkan) eli kyseisen viikon palkan, jolloin edellisen viikon palkka jäi saamatta. Ois pitänyt ottaa tää jo aiemmin esille, mutta se on tuntunut niin pirun vaikealta. Aion kuitenkin puhua siitä sunnuntaihin mennessä ja katsoa, miten käy. Jos ne kieltävät koko jutun, niin silloin on perheenvaihto todellakin edessä, koska mun on aika mahdotonta olla väärässä - muistan äärettömän hyvin ne kaks kertaa, joina sain palkan tuota 24. päivää edeltäviltä viikoilta.

Anxious, disappointed, jealous, confused

2011-09-12T13:45:00.001+10:00

Yhä enemmän ja enemmän alkaa tuntua siltä, että perkele, mä haluan vaihtaa perhettä. Toissapäivänä meille tuli neljä muuta suomalaista au pairia hengailemaan ja alottelemaan ennen kuin mentiin ulos (oli muuten mahtava ilta! ♥ Tollasesta suomalaisillasta ku sais tehtyä perinteen niin oijoi), niin kaikki heistä saavat enemmän palkkaa (200 dollaria) kuin minä samoista tai joskus jopa vähemmistä tunneista. Mä oisin siihen kahteensataan paljon, paljon tyytyväisempi, jos mun tunnit pysyis kolmessakymmenessä, mutta ei, mun palkka on ja pysyy sadassaviidessäkympissä ja hostit käy ulkona ja juo aivan tavalliseen tapaan ja hostäiti ostaa itselleen kauneustuotteita ja muutenkin kuluttavat rahaa entiseen tapaan kuin ei mitään.

Maanantaina viikko sitten tapasin yhden toisen suomalaisen aupparin ja kuuntelin kateellisena, kuinka sen hostäiti on niin rento ja mukava ja antaa käyttää vaatteitaan kun ne ovat samankokoisia, kuinka se käy syömässä hostäidin ja tän ystävien kanssa, kuinka hostäiti tarjoutuu tekemään ruokaa pelkästään sille vaikka ei olisi tarvetta ja kaikkea muuta kivaa vastaavaa... Tahtoisin just jotain tollasta, tahtoisin tuntea olevani hostien kaveri enkä työntekijä, joka sattumalta myös asuu talossa ja jota pitää ruokkia.

Musta ei tunnu jotenkin luonnolliselta olla hostien kanssa, tai siis kaikki on tosi awkwardia. Kiusallinen taitaa olla tolle sanalle suomenkielinen vastine, jota tarkotan. Tänäänkin kahentoista maissa menin keittiöön ja aloin syödä muroja ja lukea Helsingin Sanomien paikallista vastinetta, jollon hostäiti tuli alakertaan huoneestaan ja laittoi pyykkejä kuivumaan. Kumpikaan ei sanonut mitään ja mulla oli niin kankea, vaikea, kiusallinen fiilis koko sen ajan päällä kun hostäiti hääräili pyykkiensä kanssa - huokasinkin sitten syvään helpotuksesta kun hostäiti katosi takaisin yläkertaan omaan palatsihuoneeseensa.

Ennen ku nää lähtivät Suomeen, musta tuntui, että totta hemmetissä mä kestän näitä lapsia vuoden ajan tollasella palkalla ja tälläsillä vanhemmilla, mutta nyt kun palkkaa on alennettu, niin... Periaatteessa mulla ei oo mitään syytä enää olla täällä yhtään kauempaa. Rakastan totta kai tätä kaunista taloa, mun ihanaa huonetta, loistavaa sänkyä, uima-allasta, television maksukanavia ja kaikkea, mutta siihen se sitten jääkin. Jos mä saisin sellasen kivan perheen, jollanen kaikilla muilla mun tutuilla vaikuttaa olevan, niin voisin hyvin vaihtaa sen kaikkeen tähän. En mä vaan pysty olemaan täällä vielä vajaata yheksää kuukautta, en tällä palkalla.

Tai kyllähän mä pystyisin - ehkä - mutta mä en tahdo. Tulin Ausseihin odottaen ja olettaen, että voin tosiaan olla ikään kuin perheenjäsen tai edes vähintään vanhempien kaveri, koska sitä juuri au pair tarkoittaa, tasavertaisuutta, on equal terms. Tulin Ausseihin odottaen ja olettaen, että tuun kokemaan elämäni parhaimman vuoden, että tuun olemaan lähinnä isosisko lapsille, ettei mulle sanota epäystävällisellä äänensävyllä monen viikon jälkeen Sä oot pedannut poikien sängyt aina väärin, mä oon joka kerta joutunut korjaamaan ne ja syytetä mua asioista joita en oo tehnyt, vaan jotka on hostäidin vikoja (Etupihan sprinklerit ovat joutuneet pois päältä -> lapset ovat olleet yksin etupihalla ja leikkineet niillä -> mua syytetään vaikka en oo koskaan päästänyt lapsia yksin etupihalle, toisin kuin hostäiti, joka sanoi heille Menkää hyppimään trampalle ja avasi etuoven).

Anxious

disappointed

jealous

confused

that is how I feel

No amount of money or success can take the place of time spent with your family

2011-09-07T01:48:00.000+10:00

Isä lähti eilen takaisin Suomeen enkä ehtinyt edes näkemään sitä, koska työt loppuivat tietysti kahdentoista maissa, jolloin oisin ollu kaupungissa vasta puolen tunnin päästä eli aivan liian myöhään, koska lentokenttäkuljetusbussi tuli hakemaan faijan hotellilta 12:30.

Ikävä on kova. Tekisi mieli lähteä kotiin nyt heti. Tahdon nähdä äidin, mummon, isän ja kaverit. Tahdontahdontahdon.

Tää on niitä päiviä, joina tuntuu, että mä oon ollut täällä jo tarpeeksi kauan, että mä tahdon lentää takaisin kotiin, että mä en kykene olemaan täällä vielä yheksää kuukautta, että mä en kestä näitä lapsia enää millisekuntiakaan.

Kello on puol kaks ja mulla on älyttömän levoton olo. Väsyttää muttei tee mieli mennä nukkumaan, tuntuu vain niin levottomalta ja oudolta. Pitäis vain sammuttaa valot, sulkea kone ja laittaa silmät kiinni.

Tää blogi on nyt kaksi vuotta vanha ja vielä pystyssä - tosin erittäin epäaktiivisesti pystyssä tämän vuoden puolella. Huhhuh, vuonna 2009 mulla oli 53 postausta neljässä kuukaudessa ja tänä vuonna taasen 66 postausta yhdeksässä kuukaudessa. Mutta onnea, blogi <3 Oot ensimmäinen laatuaan, mikään mun aikaisempi blogi- tai päiväkirjayritys ei oo kestänyt näin pitkään.

A drink would be nice

2011-09-02T23:37:00.001+10:00

Isä on nyt täällä - oikeastaan se aloitti vierailunsa viime viikon maanantaina. Oon nyt pyrkinyt tapaamaan sitä mahdollisimman paljon ja aina työn jälkeen rientänyt keskustaan, jossa sillä on hotelli. Mun piti mennä myös tänä viikonloppuna sen luokse yöksi, kun maanantaina hostisä sanoi, että mulla on viikonloppu vapaa, mutta kas, suunnitelmat menivät pieleen; mun täytyykin olla hereillä huomenna 7:30-9:30, jotta hostvanhemmat voivat lähteä kävelylle. En siis pääse faijan luokse kuin huomenna lastenhoidon jälkeen - onhan sekin jo joo jotain, mutta oisin halunnut mieluummin olla sen kanssa kaksi yötä yhden sijasta. Ärsyttää, vituttaa.

Mulla on ollut piiiitkä viikko. Maanantaina 8-17, tiistaina 8-17:40, keskiviikkona 8-16, torstaina 8-16:30, tänään 8-12 ja 20:30-21:30 ja huomenna 7:30-9:30. Huomaa, että työtuntien määrä, niistä aiheutunut väsymys ja suunnitelmien pieleen menemisestä johtuva vitutus vaikuttaa muhun: tänään Subwayssa olin ihan itkun partaalla, kun työntekijä (joka yritti myöskin tunkea leipääni oliiveja, koska jostain kumman syystä kuuli minun pyytäneen niitä ja kun kielsin asian, se kysyi että puhuinko sipuleista) on ymmärtänyt, että haluan tehdä aterian faijalle tarkoitetusta kokispullosta ja kahdesta keksistä, vaikka puhuin täysin selvällä englannilla kolmen dollarin ateriasta (= keskikokonen limu, kaksi keksiä) ja kertoo laskuttaneensa kokispullo + kaksi keksiä -ateriasta eli 4,5 dollaria. Ärsyttää, vituttaa.

Lisäksi mua ärsyttää jostain syystä suunnattomasti, että yks suomalainen au pair, joka on just tullut tänne ja jota en oo vielä faijan vierailun vuoks ehtinyt tapaamaan, meni tänään Facebookin mukaan ulos toisen suomalaisen aupparin kanssa, josta on kehittynyt mulle hyvä kaveri. Tunnen myös kateuttaa ja surua siitä, ettei mua oo kutsuttu mukaan, ihan kuin tää mun hyvä suomalainen kaveri ei sais tavata muita ihmisiä ja ihan kuin en ois paria kertaa halunnut viettää aikaa vain ja ainoastaan sen kanssa...

Guilty fucking pleasure

2011-08-22T20:56:00.001+10:00

En oo käynyt vaa'alla sen jälkeen kun saavuin tänne. Ehkä ihan hyvä, koska jos nyt kipaisisin vaa'alla, ruutuun ilmestyvä numero järkyttäisi mua satavarmasti.

Oon syönyt täällä huoliini, ikävääni, suruuni, vain siihen että haluan jotain hyvää, vain siihen että haluan jostain hyvästä hyvän olon. Ei pitäisi tehdä sitä; tänäänkin ostin 400 grammaa sipsejä ja salsadippiä niille.

Ja mun pitäisi vielä kaiken lisäksi säästää, karsia kaikki turha ja välttämätön pois. Ehkä kerran viikossa voisin sallia herkuttelun, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, etten vain pysty siihen - en tässä tilanteessa.

Sen näkee peilistä.

Sen näkee peilistä erittäin selkeästi että oon saanut painoa lisää ja vieläpä helvetisti.

En vain osaa lopettaa. Kohta oon ihan totta muodoton pallo, ennen kuin huomaankaan niin paino lähentelee sataa kiloa.

Hyi. Hyi. Hyi. Hyi. Hyi.

Kun syön kaikkea sitä paskaa, tuntuu niin hyvältä, maistuu niin hyvältä. Mutta yllätys yllätys: jälkikäteen olo on huono. Miten mä pystyin just syömään tota? Oksettavaa.

I'm on hope above the broken dreams

2011-08-21T21:37:00.000+10:00

Hostperhe ei voi maksaa mulle sovittua palkkaa, koska kumpikaan pariskunnan osapuoli ei työskentele - mutta kaskas, he kyllä voivat ostaa kakkuja, mitälie pizzanlämmitysuuneja sekä kahvinkeittimiä ja kutsua ystäviä kylään ja tarjota heille ruokaa, pitää grilli-iltoja... Oon kyllä kuullut niiden keskustelevan rahankäytöstä ja suunnittelevan budjettia, mutta silti; musta tuntuu, että ne ovat laskeneet mun palkkaa vain siksi että voivat käyttää sen 150 dollaria johonkin muuhun, kuten vaikkapa juuri grilli-illan ruokien hankkimiseen. Ei ole reilua ei.

Musta ei enää tosiaan tunnu hyvältä olla tässä perheessä. Ne ei vie mua ikinä mihinkään; ainoostaan eläintarhassa käytiin, mutta sekin oli vain sen takia että vietiin lapset sinne ja ne sattuivat kysymään haluaisinko tulla mukaan.

Mua stressaa ja ahdistaa ja itkettää ja stressaa ja ahdistaa ja itkettää kertaa miljoonatuhatta.

Kun pariskunta on kotona ja koettaa saada esimerkiksi laitettua ruokaa, lapset menevät totta kai hääräilemään heidän ympärilleen ja katsomaan, mitä he tekevät, mikä ei tietysti sovi pariskunnalle, joten mun tehtävä on pitää lapset kiireisinä ja olla päästämättä heitä keittiöön. Aina välillä joku kuitenkin onnistuu karkaamaan keittiöön ja kas, siitäpäs vasta tulee hirvittävän hauska juoksuleikki, kun yritän saada lapsen kiinni ja vietyä sen pois tieltä. Musta vain tuntuu, etten mä jaksa juosta lapsen perässä, ettei se maksa vaivaa tällä palkalla, joka tuntuu musta riistolta etenkin edelliseen palkkasummaan verrattuna.

Perheen vaihtaminen on kuitenkin riski. Täällä mulla sentään on kiva huone ja loistava sänky, saan hyvää ruokaa, voin katsoa maksutelevision montaa eri kanavaa ja kesän tullessa käyttää uima-allasta, kotiovelta näkee meren, ruokakauppaan on parinkymmenen sekunnin matka, juna-asemalle taas parin minuutin... Mutta jaksanko olla tässä perheessä vielä yhdeksän kuukautta, tällä palkalla (en tosin tiedä, kauan 150 dollarin saaminen kestää, mutta jatkuvaa tämä kuulemma ainakin tällä hetkellä on)? Musta tuntuu, etten, sillä tavallaan menetän koko ajan rahaa - muut perheet maksaisivat enemmän palkkaa näistä mun tuntimääristäni. En kuitenkaan koskaan tiiä, minkälainen uusi hostperhe oikeesti on ja siinä sitä sitten ollaan vaikeuksissa, jos perheen vaihtaminen tulee taas eteen. Mutta toisaalta taasen perheen nykyseen ja entisiin au paireihin voinee luottaa, mutta on the other hand nykynen au pair voi vaikka kuinka kehua perhettä, mistä huolimatta en kuitenkaan välttämättä vain yksinkertaisesti tulisi perheen kanssa toimeen.

Mun päätä alkoi särkeä kun aloitin kirjoittaa tätä. Ei ole hyvä merkki ei. Ehkä mun pitäisi tosiaan puhua hostäidin poikaystävälle vielä kerran ja kertoa mitä tunnen, kun en oo onnistunut tekemään sitä keskiviikon jälkeen. Ei oo vain löytynyt sopivaa aikaa...

Riittämätöntä

2011-08-17T23:56:00.000+10:00

Mä sain langattoman netin toimimaan vihdoin ja viimein mun läppärissä! <3 Toivon mukaan tää on pysyvä tilanne (*koputtaa puuta*), koska netti omassa huoneessa helpottaa huomattavasti esimerkiksi vaikkapa tänne kirjoittamista. Mulla on ääkköset, voin liittää kuvia, voin kirjoittaa kaikesta vain sängyllä maaten... Mahtia!

Huomenna olisi tarkoitus puhua hostäidin poikaystävän kanssa. Tiedän jo miten aloittaa: aloitan kysymällä, onko miehellä pienintäkään ideaa siitä, milloin alan saada enemmän palkkaa. Sitten sanon, etten voi rentoutua, koska ajattelen aina vain niitä mun kaikkia suunnitelmia ja sitä, etten tunne enää, että mua arvostettaisiin tarpeeksi tai ymmärrettäisiin. Sitten vain kerron kaiken mitä ajattelen ja koetan pysyä rauhallisena ja olla itkemättä.

Hassua on se, että musta tuntuu mukavemmalta puhua poikaystävälle englanniksi, vaikka hostäidin kanssa voisin puhua mun äidinkielellä. En tiiä mistä asia johtuu.

Äiti ja isä tarjoutu maksamaan mun entisen palkan ja nykyisen palkan erotuksen, jos se parantais mun oloa. En tiedä, en osaa sanoa... Se ei paranna sitä, että musta tuntuu petetyltä ja huijatulta.

Oonko vain spoiled brat, pilalle hemmoteltu kakara? En tiedä, en vain voi olla tuntematta sitä, ettei mulle anneta tarpeeksi palkkaa tästä kaikesta.

Trouble in paradise

2011-08-17T16:01:00.000+10:00

Yhtakkia saan kuulla, etta hostaidin poikaystava alkaa jostain syysta tasta lahtien maksaa mun palkkaani ja koska se ei ole loytanyt toita, mun palkkani laskee puoleen.

Puoleen.

Kaksi viikkoa sitten sain 36 tunnista 150 dollaria, viime viikolla sain 26 tunnista saman verran, talla viikolla tuun saamaan 31 tunnista hyvin todennakoisesti myos sen 150 dollaria.

Kaikki taa siita huolimatta, etta oon tehnyt toita ihan samalla tavalla kuin ennen kuin ne lahtivat Suomeen - oon itse asiassa tehnyt etenkin kotitoita enemman kuin mun on pitanyt. Ja siltikaan asiaan ei ole tullut muutosta.

Luojan kiitos mulla on nyt ollut vahemman tunteja, mutta silti; 150 dollaria 30 tunnista on liian vahan, aivan liian vahan. Kaikki mun au pair -tuttuni saavat enemman, ihan jokaikinen.

Taa vaikuttaa hirveasti kaikkeen. Oon tehnyt suunnitelmia, monen monta suunnitelmaa, jotka ovat riippuvaisia siita etta saan tosiaan sen 300 dollaria viikossa siihen saakka kun lahden. Oon suunnitellut etta saastan rahaa kotimatkaa varten, etta saastan rahaa esimerkiksi Fijille menoa varten, etta saastan rahaa paastakseni katsomaan taalla pain olevia nahtavyyksia, mihin kaikkeen menee varmastikin vajaat 2500 dollaria... Ja nyt siita kaikesta on tullut paljon vaikeampaa.

Mulla on petetty olo. Mulla on kaytetty olo. Mulla on huijattu olo. Miten ne voi tehda nain yhtakkia? Miten ne voi?

Kaikki oli hyvin tahan mennessa. Uskoin vakaasti tahan mennessa, etta pysyn tassa perheessa kesakuuhun saakka.

Se on totta, etta 300 dollaria on suuri summa, mutta silti se fakta, etta saan puolet vahemman... En vaadi 300 dollaria 30 tunnista, en tosiaan, mutta yli 200 dollaria mun pitaisi saada. Taa ei ole mitaan helppoa tyota, ei todellakaan, varsinkin kun lapsoset eivat ole koko paivaa mitaan pikku enkeleita, jotka tekevat kaiken, mita sanon, vaan juoksevat ympariinsa, ovat tuhmia, eivat suostu istumaan aloillaan, ikavoivat aitia ja nayttavat sen hyvin kuuluvalla tavalla, eivat usko sita etta aidilla on tehtavaa vaan juoksevat taman luokse silloin kun tama on kotona ja kaikkea vastaavaa.

Kun sain kuulla palkan alenemisesta, se alko valittomasti vaikuttaa mun tyohon. Eilen mulla oli kahdeksan tuntia putkeen kaksosten ja vanhimman tyton kanssa, jotka on kaikki kipeita ja mietin miljoona kertaa sen kahdeksan tunnin aikana Ma en saa tarpeeksi rahaa tasta. En todellakaan. En saa en saa en saa... Kaikki on mennyt pieleen. Naa kayttaa mua hyvakseen. Naa kuvittelee etta oon joku orja. Voi ei, mua itkettaa.

Kerroin jo hostaidin poikaystavalle mun ajatuksista liittyen siihen, etta tyoskentelen kovasti ja teen enemman kuin mun pitaisi ja etta saan liian vahan palkkaa, mutta aion puhua sille uudestaan. Pitaisi vain yrittaa muistaa se kaikki, mita mulla on sanottavana, loytaa hyva ajankohta puhua asiasta ja koettaa saada se ymmartamaan. Tahdon ainakin tietaa sen, onko poikaystavalla pienintakaan ideaa siita, kauan taa tulee jatkumaan.

Koska ma en vain voi tyoskennella yheksaa kuukautta talla palkalla ja olla koko ajan tietoinen siita, etta on todistettavasti olemassa perheita, jotka arvostais mua ja sita mita ma teen ja ymmartais millaista taa voi olla ja osoittais sen antamalla mulle enemman rahaa.

Oon jo alkanut katsella uusia hostperheita, ihan vain varmuuden vuoksi.

I JUST WANT SOMEONE

2011-07-25T01:40:00.002+10:00

Is it really that difficult?

WHY NOT ME?

WHY EVERYBODY ELSE?

I want these thoughts to go away.

I WANT THEM TO GO AWAY RIGHT NOW.

You say good morning when it's midnight

2011-07-23T20:58:00.001+10:00

Anteeksi, etten ole kirjoittanut vaikka sanoin tekevani niin. Suurin syy kirjoittamattomuuteen on se, ettei mun lapparillani paase langattomasti nettiin siita huolimatta, etta siina on sellainen ominaisuus ja etta se toimi ennen matkaa, kun olin isalla. Oon yrittanyt ratkaista ongelmaa miljoonalla eri tavalla, mutta mikaan ei tunnu auttavan. Voisin toki kirjottaa talla poytakoneella, mutten aina jaksa raahautua tanne ja mua arsyttaa aarettomasti se, etten voi kayttaa niita tiettyja suomalaisia kirjaimia. Mutta mutta, yritan yha korjata ongelmaa ja toivon, etta onnistun - jos en onnistu, voi olla, etta ostan aussimokkulan jos ostan, ostan sen tosin vasta sitten kun saan lisaa rahaa...

Katoin toissapaivana elokuvan, jonka roolihenkilolla on sama nimi kuin J:lla ja muistista tulvi kuvia niista meidan vahaisista yhteisista hetkista. Tunsin vielakin katkeruutta ja surua - uskomatonta, yli puolen vuoden jalkeen. Kaduttaa sekin, ettei koskaan kayty sita lopullista keskustelua, keskustelua siita miksi se ei halua enaa jatkaa. Sanoin sille, etta haluan tietaa kaiken ja se suostui siihen, mutta ei ikina sovittu tapaamista. Toivon nyt etta oltaisiin sovittu, tahdon tietaa etta mika meni vikaan vaikka oon taysin tietoinen siita ettei meista ois voinut tulla kunnolla mitaan; se ei suostunut edes antamaan suukkoa julkisella paikalla, halin kyllakin mutta se siina.

Huoh.

Kaikki on hyvin paitsi etta taman postauksen ajatukset ovat palailleet taas. Vihaan niita. Tahdon niiden menevan pois. Kevaalla, kun oli se kaikki hossotys ylioppilaskirjotusten kanssa, en ajatellut niita yhtaan - olin kai liian kiireinen, mutta ne ovat palanneet taas. They make me feel so fucking miserable. Etenkin koska ystavani, josta puhun tossa postauksessa, selittaa mulle Katottiin tossa poikaystavan kanssa seksiasentokirjaa ja oltiin vaan silleen "Ahaa, been there, done that", "Yep, kokeiltu on", "Tuota myos...", "...ja tuota...", "...ja tuota...". Ystava tuntee mut hyvin muttei tarpeeksi hyvin tietaakseen, etta tuollaisien asioiden kuuleminen kirpaisee. Toisaalta ma itse sanoin, ettei mua hairitse tuollainen info, mutta... Toki ma olen onnellinen sen puolesta, mutta en vaan voi mitaan sille aarettomalle kateudelle ja surkeille tunteille, jotka kumpuavat musta aina kun kuulen kaikkea tuollaista.

Oon edelleen niin helvetin kyllastynyt ja turhautunut tahan kaikilta osin. Joskus tekisi vain mieli lahtea jonkun kotiin baari-illan jalkeen, mutta tiedan, etta tulisi katumaan sita myohemmin - olin kuinka hemmetin turhautunut tahansa.

Out of the blue

2011-07-06T22:56:00.001+10:00

Taa tulee ihan out of the blue, mutta tunnen jotakin typeraa stressia ja ahdistusta siita, etta en hankkinut lippua, joka oikeuttaa kayttamaan ilman rajoituksia junia ja busseja. Se ois maksanut vain 57 aussidollaria, mika on paljon vahemman kuin se, mita mulla tulee juniin ja busseihin sunnuntaihin mennessa menemaan - majailen taalla mummon serkun lapsen aviomiehen siskon luona niin kaukana kaupungista, etta menopaluu bussilla maksaa 8,6 ja menopaluu junalla 8,2. Sunnuntaina, kun matkustin ekan kerran, kiinnitin huomiota vain lippuun, joka oikeuttaa kayttamaan junia ilman rajoituksia ja joka maksaa 47 aussidollaria. Aattelin, ettei maksa vaivaa ostaa sita, ku en kuitenkaan paljoa tuu saastamaan enka jotenkin ollenkaan huomannut sita toista lippua, jolla saa kayttaa bussejakin rajoittamattomasti. Ihan outo taa tunne.

Oonhan ma joka tapauksessa saastanyt ihan sikana siina, etta saan majailla taalla. Mitakohan yo hyvassa sijainnissa olevassa hotellissa maksais, yli satasen? Ei mulla rahastakaan pitais olla huolta, saan sita taas paljon lisaa kahden viikon paasta.

Tan jutun lisaksi ahdistaa se, etten oo kirjottanut kuin pikaisesti ehka ekan kahden viikon tapahtumat muistiin mun Melbourne-blogiin. Miten en oo voinut nahda ees niin pienta vaivaa, etta kirjotan joka paiva tai joka toinen paiva, mita on tapahtunut? Ma tiian, etta tahdon muistaa tan vuoden taalla toisella puolella maailmaa ikuisesti eika se onnistu kauhean hyvin ilman asioiden muistiin kirjottamista; ei-niin-tarkeat, tavalliset, arkipaivaiset asiat haipyvat pikkuhiljaa mielesta. Ehka ma tasta lahtien saan itteani niskasta kiinni ja varaan pari minuuttia paivan lopuksi sille, etta kirjoitan, mita paivalla tapahtui.

En nakojaan osaa olla stressaamatta taallakaan.

// 7.7.2011 21:22 edit: Tanaan aamulla bussissa tajusin viela kaiken lisaksi, etta herranjumala kun oon taysidiootti, mahan oisin voinut ostaa sen 57 euroa maksavan viikon passin eilen ja oisin silti saastanyt 20 aussidollaria, vaikka oisinki kayttany sita vain viis paivaa! Vittujen vittu, oikeasti... Kuinka holmo ihminen voi olla?

...taa on taysin irrationaalista, tiedan, mutten voi sille mitaan. Jotenkin mua vain arsyttaa, harmittaa, vituttaa ja suututtaa koko juttu. Jos oisin ostanut sen viikon passin heti sunnuntaina, oisin voinu saastaa about 40 euroa, mika ei oo mikaan pikkuraha. Huoh. Toivottavasti paasen tasta vitutuksesta eroon pian, koska en yhtaan tykkaa tuntea sita.

And here I am, down under

2011-06-16T22:08:00.001+10:00

Kirjoitan nyt hostperheen koneella, joten aakkoset ja kuva puuttuvat plus rivitys on nakojaan pain persetta... Korjaan ainakin tuon rivityksen huomenna omalla lapparillani.

Kohta olen ollut taalla kokonaiset puolitoista viikkoa. Uskomatonta, etta mulla on viela 50 viikkoa jaljella.

Kaikkein eniten pelkaan sita, etta jotain tapahtuu kotona Suomessa. Etta mummo kuolee tai jollekulle muulle rakkaalle kay jotain. En tieda, miten kestaisin niita ristiriitaisia tunteita, joita saisin varmasti; surua siita, etta jotain on kaynyt, mutta taas arsytysta siita, etta mun unelmani elaminen keskeytyi. Taytyy vain toivoa syvasti, ettei mitaan kay ja etta kaikki pysyy jarjestyksessa, etta ma saan tan vuoteni taalla aivan taysin normaalisti loppuun.

Perheen nelivuotias sai esikoulustaan lapun, etta joltakulta lapselta hanen ryhmassaan on loytynyt tai paasta. Luin sen eilen illalla ja siita lahtien mun paata on alkanut raavituttaa kummallisen paljon. Toivon todella paljon, etta taa on vain paranoiaa eika kutitukselle loydy ihan oikeaa syyta, pikku vuokralaisia mun paassa. Hyihyihyihyi. Ois alyttoman vaikeaa hoitaa yksin tait pois, jos mulla sellaisia olisi, silla hiukset pitaa kammata tarkasti osissa, jotta kuolleet tait ja niiden munat saataisiin pois.

Hyihyihyihyi. Paata raavituttaa taas. Anna sen olla hilsetta, anna sen olla vain huonosti pestyt hiukset, anna sen olla hilsetta, anna sen olla vain huonosti pestyt hiukset...

En osaa menna nukkumaan tarpeeksi aikaiseen. Tanaankin tyot alkoivat kahdeksalta, mista huolimatta menin yhdelta nukkumaan, kun jumituin nettailemaan. Kahvihan auttoi paljon aamuvasymykseen, mutta jos myohaan valvottuja oita tulee useampia, niin kahvi ei enaa valttamatta autakaan... Tanaan pitaa yrittaa ummistaa silmat tunnin paasta, jotta saan ainakin ne kahdeksan tunnin unet.

Unfuckingbelievable!

2011-06-09T23:38:00.000+10:00

Täällä sitä nyt vihdoinkin ollaan, Australiassa.

Unfuckingbelievable.

En oikein tahdo vieläkään uskoa, että oon ihan oikeasti täällä. Tän täytyy olla unta. Haluaako joku nipistää mua?

Tää talo, jossa asun seuraavan vuoden, on aivan supermahtava. En osannutkaan kuvitella mitään tällaista. Hieno, tilava, iso, korkeat katot, kauniit huoneet. Mulla on todella tilavat vaatekaapit ja todella mukava jättisänky - mulla ei oo ollut mitään vaikeuksia nukahtaa eilen tai toissapäivänä. Hostäiti on mukava, tuntuu todella tahtovan meidän olevan kavereita eikä työnantaja ja työntekijä. Ainoa miinus, jonka keksin, on se, ettei mulla ole omaa tv:tä. Enkä oikeastaan taida tarvitakaan sellaista.

Aloitan huomenna työt neljätuntisella päivällä. Tiistain, keskiviikon ja tän päivän oon saanut vain hengailla, toipua pitkistä lennoista ja tottua rytmiin, missä oon onnistunut loistavasti; mua väsytti älyttömästi ainoastaan tiistaina, minkä jälkeen jet lagista ei oo onneksi ollut tietoakaan.

Lapsetkin vaikuttavat ihanilta - pojat tosin vähän kurittomilta pikku vintiöiltä, mutta enköhän selviä niistä. Ovat ottaneet mut tosi hyvin vastaan, tytöt varsinkin. Tänäänkin halusivat innokkaasti värittää kanssani, ja vanhempi heistä tuli omatoimisesti istumaan syliini Alice in Wonderlandia katsoessa.

En mä voi olla täällä. En ihan totta voi. Oon unelmoinut tästä niin kauan ja odottanut paljon tätä reissua. Mahdotonta.

Post jucundam juventutem, post molestam senectutem

2011-06-04T06:01:00.002+10:00

Mulla on huomenna ylioppilasjuhlat. Ylioppilasjuhlat.

On sanoinkuvaamaton fiilis. Mihin kolme vuotta meni? Mihin menivät yhdeksän vuotta ennen sitä? En tahdo uskoa, että oon saanut kolmen vuoden opiskelun (+ yhdeksän vuotta) vihdoinkin päätökseen, että voin luvan kanssa virallisesti painaa mustavalkoisen lakin päähäni noin kahdentoista tunnin päästä, että mut julistetaan ylioppilaaksi.

Outoa. Älyttömän outoa.

Tänään yo-juhlien harjotuksessa koulussa alkoi tulla jo todella haikea fiilis, kun laulettiin koko vuosiluokka, kaikki vajaat 120 abia, yhdessä Gaudeamus igituria. Mitenköhän sitten huomenna? Ala-asteen päättäjäisjuhlissa ei ollut itku kaukana, yläasteen päättäjäisien fiiliksiä en taas ihme kyllä kauhean hyvin muista. Toivottavasti ei ala nyt itkettää, sillä se voisi olla hyvin todennäköistä: oon saanut sieltä kivoja kavereita ja opettajatkaan eivät ole olleet yhtään pahoja (muutamaa lukuun ottamatta...).

Vielä oudomman tästä kaikesta tekee sen, että mä olen kahden vuorokauden päästä lentokentällä odottamassa lupaa nousta Singaporeen menevään koneeseen. En oo - yllätys yllätys - edelleenkään kunnolla käsittänyt sitä, että mä todella lähden ihan kohta toiselle puolelle maailmaa. A-p-u-a. Kaikki tuntuu vain niin epätodelliselta ja mahdottomalta.

KÄÄK!-fiiliksissä siis täällä olen sekä ylppärijuhliin että matkalle lähtöön liittyen.

Pakko yrittää nukkua nyt, vaikkei väsytä ollenkaan. Huomenna on älyttömän pitkä päivä.

All these thoughts running through my head...

2011-05-25T06:02:00.000+10:00

Voi vittu näitä saatanan menkkoja ne saa tunteet jylläämään äsken oli taas sellainen ihme hetki ei mikään maailman mukavin olo pää täynnä ajatuksia itkettää tuntuu paskalta mitä ihmettä tämä on ei mulla pitäis olla enää tässä iässä tälläsiä hassuja omituisia tunnemyrskyjä.

Mä olen ruma läski olen taas lihonut joka ei koskaan tule saamaan ketään ikinä ja jää ikuiseksi vanhaksipiiaksi ja itkemään särkyneiden unelmiensa perään katsoin yksiä kuvia ja todellakin ymmärrän miksei mulla ole ikinä ollut ketään täytyy laihduttaa täytyy saada painoa pois jotta näyttäisin edes vähän paremmalta vihaan vihaan vihaan vartaloani vihaan tätä kaikkea läskiä vihaan reisiäni niitä etenkin vihaan kaikkea. Miksen voi olla sellainen luonnostaan laiha ja siro ja kaunis kaikki ois niin erilaista silloin eikä mun täytyis tuntea oloani näin helvetin yksinäiseksi ja hylätyksi ja luuseriksi ja läskiksi ja rumaksi voi kunpa tässä lähellä olisi nyt joku joka ymmärtäisi ja jota voisin halata pitkään pitkään pitkääääään.

Olen menossa 1.6 homobaariin jollei ystävä peru helvetti murhaan sen jos se peruu pakko päästä tuonne vielä ennen kuin lähden Australiaan hemmetti siitä tulee varmaan mahtavaa tai sitten mulla ei riitä mitään rohkeutta enkä tee mitä tahtoisin tehdä tai sitten musta ei kiinnostu kukaan ja se siitä oon kai aika hämmentynyt tästä kaikesta mutta ihan sama kyllä mä jossain vaiheessa saan lopullisesti selville mitä mä olen vai pitääkö siitä olla edes varma en minä tiedä ihan sama katsotaan nyt miten on.

Ausseissa kaikki oikeasti muuttuu mä en palaa takaisin samanlaisena mä en enää sieltä palatessa ole täysin kokematon ihan totta mä lupaan tuon en mä voi olla vajaa 20-vuotias herranjumala niin vanha jo ja olla samassa tilanteessa kuin nyt en vain voi muutan siis kaiken sovittu.

Gather soldiers, time to go to war

2011-05-24T05:23:00.000+10:00

Aloin pakata tänään - tai siis oikeastaan valita vaatteita, jotka otan mukaani. Aivan ensimmäiseksi levitin kaikki vaatteeni lattialle ja sohvalle (mekkoja ja muutamia kesävaatteita lukuun ottamatta) nähdäkseni, mitä kaikkea minulla on ja kuinka paljon löytyy valinnanvaraa. Huomasin sitten, että valinnanvaraa on ja vielä aika hemmetin paljon; koin aika monta ahaa-elämystä, kun huomasin, etten ole edes muistanut parin vaatteen olemassaoloa. Aloin sitten valita vaatteita ajatuksella "Tää ois kiva ottaa mukaan!", tungin kaikki matkalaukkuun ja mittasin painon: 15 kiloa. Hups. Kategoria Nämä olisivat kivoja vaihtui siis kategoriaksi Nämä on pakko saada mukaan! ja aloin purkaa matkalaukusta monen monta vaatetta pois. En vielä tiedä, paljon matkalaukku painaa nyt, mutta minulla on paha aavistus siitä, että minulla on vielä paaaaaljon karsimista edessä.

Alkoi jotenkin ahdistaa, kun aloin nostella vaatteita pois laukusta saatuani tietää niiden painon. Miten mä voin valita sellaiset vaatteet, joilla pärjään vuoden aikana ja jättää pois ne vaatteet, joita en tule kaipaamaan? Miten mä voin tietää mitä tulen kaipaamaan ja millä pärjään? Onneksi porukat voivat lähettää mulle postissa vaatekappaleen tai pari, jos niitä tulee oikein kova ikävä ja ne on aivan totaalisen pakko saada maailman toiselle puolelle.

13 PÄIVÄÄ LÄHTÖÖN.

Aivan uskomatonta. En oo vieläkään tajunnut, että oon ihan totta lähtemässä Melbourneen. Ehkä se iskee sitten, kun olen Helsinki-Vantaalla, tai sitten, kun lentokoneen pyörät koskettaa Melbournen lentokentän asfalttia, tai ehkä vasta sitten, kun näen hostperheen. Aivan niin kuin en vieläkään oikeasti käsitä, että oon todella ollut New Yorkissa.

Pidän lentokoneella matkustamisesta, vaikka yhdentoista ja puolen tunnin lento saattaakin käydä aika tuskalliseksi. Luojan kiitos minulla on molemmilla lennoilla oma viihdejärjestelmä, joten ei luulisi ajan käyvän kovin pitkäksi leffoja katsellessa. Tosin pitäisi yrittää nukkuakin, missä olen erittäin huono, jos sitä täytyy kokeilla lentokoneessa.

Tahdon nähdä yhden toisessa kaupungissa tunnin junamatkan päässä asuvan kaverini ennen kuin lähden, mutta ainoa vaihtoehto näyttää olevan helatorstai 2.6. Kerroin kaverille, ettei ole väliä (kun se kysyi mitä me tehdään ja minne mennään), vaikkei mikään ole auki, koska musta on tärkeintä, että näen sen ennen kuin lähden maailman toiselle puolelle, mihin se sitten vastasi: Olisi kiva nähdä, mutta olosuhteet ovat aika paskat. En tiiä mitä ajatella tuosta vastauksesta - sain sellaisen kuvan, etten mä kiinnosta sitä oikeasti kovin paljon, sillä jos se tahtoisi todella nähdä mut, se ei välittäisi olosuhteista sun muista vaan tekisi kaikkensa nähdäkseen mut. Mä oisin valmis siihen, koska tuntuu vain olevan pakko nähdä tuo tyyppi ennen kuin lähden. Nähtiin nimittäin viimeksi lokakuussa, koska jouduin peruuttamaan maaliskuulle sovitun tapaamisen älyttömän ylppäristressin vuoksi.

Ollaan oltu ainakin mun mielestä hyvin läheisiä tuon kanssa. Se on tuntunut ihmiseltä, jolle oon voinut kertoa lähes kaiken ja jolle on tuntunut hyvältä puhua. Se on ollut ihminen, jolle oon vuodattanut kaiken siitä, kuinka äärettömän pahalta musta tuntuu se, etten ole ikinä seurustellut. Se ymmärsi mua äärettömän hyvin, koska tunsi itsekin tismalleen samoin ja oli samassa tilanteessa (tosin se on kaksi vuotta nuorempi). Mutta sitten vuoden 2009 marraskuussa se alkoi seurustella ja musta tuntui sen jälkeen, ettei se enää voi ymmärtää mua sataprosenttisesti, mutta silti asiasta vuodattaminen ja muutenkin vain juttelu tuntui yhä hyvältä. Ollaan juteltu yhä vähemmän ja vähemmän, enkä oikeastaan tiedä syytä. Pelottaa, että se oli nyt tässä, että yhteydenpito loppuu täysin, että se on kasvanut ja siksi lähtenyt eri tielle. En todellakaan tahdo niin käyvän.

A thousand mistakes Heaven's made, only a miracle could save you today

2011-05-20T06:34:00.000+10:00

Eilen tuli pieni järkytys, kun luin ytl:n sivuilta, että kevään yo-tulokset lähetetään kouluille tänään torstaina. En ollut yhtään odottanut, että tulokset tulisivat vielä.

Menin sitten kahdentoista aikoihin hakemaan koululta nimelläni varustetun kirjekuoren opon onniteltua minua hyvistä tuloksista. Huoneesta lähdettyäni vilkaisin todistusta ja huomasin ensimmäisen iskun kasvoille (siltä se ihan totta tuntui): äidinkieli ei noussut, vaan pysyi magnana 71 pisteellä. Olen niin äärettömän pettynyt sekä tuohon tulokseen että myös itseeni. Äikästä M, miten helvetissä se voi olla mahdollista? Tiedän pystyväni parempaan. Tiedän ansaitsevani paremman - esseen tarkistanut opettajakin oli sitä mieltä. Hän sanoi, että esseessäni on monia hyviä ominaisuuksia, jotka voisivat nostaa esseen pistemäärän neljäänkymmeneen. Mutta ei.

Mulla oli hyvä fiilis esseen kirjoittamisen jälkeen. Ajattelin, että mun on pakko saada ainakin se 40 pistettä, mikä toisi eximian, mutta olin näköjään väärässä. Saatanan saatana helvetin helvetti. Mun äidinkielen numeroiden keskiarvo on ollut lukiossa kymppi ja esseistä on tullut yleensä vähintään viittäkymmentä, miten mä voin ihan totta saada M:n?

Jos se E olisi tullut, niin olisin aivan helvetin tyytyväinen tuloksiini - vaikka tosin hieman ärsyyntynyt, sillä englanti jäi kolmen pisteen päähän laudaturista (jos mä en ois viimeisten minuuttien aikana vaihtanut kolmea kohtaa vääräksi, mulla olisi nyt yksi L...) ja saksa kahden pisteen päähän eximiasta (jos mä en ois viimeisten minuuttien aikana vaihtanut kuuntelussa yhtä kohtaa vääräksi, mulla olisi nyt E...). Psykakin jäi vain kahden pisteen päähän E:stä (olisin voinut saada sen, jollen olisi luovuttanut viime hetkillä...), ruotsin eteen en taasen olisi voinut tehdä mitään, sillä jotta olisin saanut L:n, olisi mulla pitänyt olla 12 pistettä enemmän.

Ainakin voin lohduttautua sillä, että jollen olisi ajatellut liikaa ja tehnyt vaihtoja enkussa, olisin nyt onnellinen laudaturin saaja melkein laudaturin saajan sijasta.

Saksa oli positiivinen yllätys, koska mulla oli fiilis, että se meni aivan vituilleen. En uskaltanut käydä kysymässä edes kuuntelun kysymyksiä. Pelkäsin ihan totta, että saan hädin tuskin C:n, joten olen tosiaan äärettömän yllättynyt; kahta pistettä, KAHTA pistettä vajaa E! Us-ko-ma-ton-ta.

Ruotsikin helpotti mua äärettömästi, sillä alustavilla 233 pisteellä en voinut olla ollenkaan varma, saanko M:n vai E:n, koska keskipitkän ruotsin pisteet on vaihdelleet niin älyttömästi: joskus E:n on saanut 215 pisteellä, joskus taas 245 pisteellä. Jos nyt olisi ollut paljon huippuosaajia ruotsissa, en olisi välttämättä saanut E:tä, mutta luojan kiitos heitä ei ollut. Pisteenikin nousivat seitsemällä alustavista, joten nappasin aika kivan kirkkaasti E:n.

Yo-kutsut lähetettiin eilen. Saa nähdä, kuinka monta vierasta tulee paikalle, sillä suurin osa kutsun saaneista asuu keski-Suomessa eikä siksi välttämättä viitsi raahautua tänne. Toivoisin, että mahdollisimman moni tulisi, koska silloin saisin todennäköisesti paljon rahaa - itsekästä ajattelua, kyllä, mutta tarvitsen rahaa Ausseihin.

17 päivää enää.

The key to change... is to let go of fear

2011-05-19T05:30:00.001+10:00

Tää on niin älyttömän omituista. Mä olen todella lähdössä Ausseihin - 18 päivää lähtöön! Mä olen todella matkustamassa maailman toiselle puolelle. Mä olen todella jättämässä perheen, ystävät ja kaverit tänne. Mä olen todella aikeissa viettää siellä kokonaisen vuoden.

Pelottaa.

Entä jos aupparointi ei sittenkään ole sitä, mitä haluan? Entä jos se alkaa kyllästyttää jo parin päivän jälkeen? Entä jos en vain jaksa lasten kanssa? Entä jos ihana unelma alkaakin vaikuttaa kamalalta painajaiselta?

En aina nauti lastenhoitohommien tekemisestä. Joskus mulla on tylsää heidän kanssaan, joskus en vain jaksaisi, joskus vain katson kelloa, joskus vain odottelen, että keikka loppuu.

Mutta joskus rakastan lasten kanssa olemista. Joskus aika hurahtaa ja keikka onkin yhtäkkiä yllätyksekseni loppunut. Joskus menen hyvin mielelläni keikalle. Joskus tahtoisin viettää lasten kanssa vielä monta tuntia lisää.

Onneksi jälkimmäisiä tunteita on paljon enemmän kuin ensimmäiseksi mainittuja. Usein negatiiviset tunteet tulevat päivinä, joita ennen en ole nukkunut tarpeeksi, joina olen väsynyt, jotka alkavat aikaisin aamusta. Ehkä mun ei tarvitse pelätä tähän tapaan sitä, etten viihdy. Ehkä kaikki menee oikein hyvin. Ehkä vuodesta Melbournessa tulee elämäni paras vuosi, jota tulen surullisen haikeana kaipaamaan aina.

~~Toivon niin.~~ Ei. Niin saa luvan olla. ~~Mutta silti pelottaa. Koskaan ei voi tietää.~~

Toivon, että Ausseissa kaikki tosiaan muuttuu. Toivon, että siellä koen asioita, joita en ole vielä tähän ikäänkään mennessä saanut elää läpi. Toivon, että kasvan siellä. Aikuistun. Toivon, että tulen eri ihmisenä takaisin - mutten liian muuttuneena.

Toivottavasti myös jokin lempibändeistäni tulisi sinne, jotta voisin mennä keikalle. Etenkin 30 Seconds to Mars saisi luvan vierailla siellä, sillä missaan Tallinnan keikan; keikan, joka on heidän suurin keikkansa ikinä. Toivotaan, ettei vierailun todennäköisyyttä pienennä se, että he olivat Australiassa viime vuoden heinäkuussa ja tämän vuoden maaliskuussa. Ehkä ensi vuonna on myös samanlaiset festarit kuin maaliskuussa ja he tulevat sinne? Toivotaan ♥

It's always the same, it's so insane

2011-05-18T05:59:00.000+10:00

Sain tosiaan perjantaina ajokortin.

...vaikka ajoin paikassa, jossa olen ajanut ajotunnilla vain kerran ja äidin kanssa myös kerran.

...vaikka minulla vaihtui ajo-opettaja ja minulla oli siten uusi auto.

...vaikka oli perjantai 13. päivä.

...vaikka valvoin edellisenä yönä yli kaksi tuntia sängyssä odotellen unta ja sain siksi nukuttua ehkä alle kuusi tuntia.

...vaikka ajoin ihan paniikissa.

...vaikka haparoin autolla ajaessa.

...vaikka sydän hakkasi, oli hiki ja vaikea hengittää.

SAIN SILTIKIN AJOKORTIN!

Ette uskokaan, millainen fiilis mulla oli, kun kuulin, että ajo on hyväksytty. Tuntui niin älyttömän hyvältä. Helpottuneelta. Huolettomalta. Iloiselta. Mahtavalta. Uskomattomalta.

Alkoi itkettää jo siinä vaiheessa, kun kuulin saavani ajokortin, ja olin aivan kyyneleet silmissä koko tutvon selostuksen ajan. Sain palautetta siitä, että minun tulisi ajaa sujuvammin, suunnitella ajoa ja tarkkailla taustapeiliä enemmän, etenkin silloin kun pysähdyn äkillisesti.

Aloin lopulta itkeä ihan kunnolla siinä vaiheessa, kun tutvo onnitteli kädestä pitäen, lähti autosta ja soitin äidille. Olin vain niin äärettömän, uskomattoman, todella sanoinkuvaamattoman helpottunut, koska inssit ovat tuottaneet äärimmäistä stressiä ja pahaa oloa. Nyt minun ei tarvitse tuntea enää mitään sellaista - luojan kiitos.

En kuitenkaan ole päässyt eroon tästä omituisesta, määrittelemättömästä olosta, jonka saan aina, kun tiedän, että edessä on jotain stressiä aiheuttavaa. Omituista. Kuvittelin, että olo häviäisi ajokortin saamisen jälkeen, mutta eipä näköjään.

19 PÄIVÄÄ LÄHTÖÖN!

Maailman parhaimmat sanat

2011-05-16T07:13:00.000+10:00

"Tää ajo on hyväksytty."

This is consuming me

2011-05-16T07:07:00.000+10:00

I am sorry that I'm writing in English, but it just feels the right thing to do; I feel like I can't write this in Finnish. Don't know why - probably it is easier to talk about these things in English than in Finnish even though I am almost nineteen.

My friend told me that she almost lost her virginity today. She started a relationship a week ago with a boy who was in the same grade and class with us. She didn't know that he had feelings for her, too, when we were in junior high school, but a week ago she just found that out when they accidentally talked about it.

I am - again - so fucking jealous that it hurts. Why is it always someone other who gets something I want? Why can't I be that person?

Why why why why?

I just want it so bad, so fucking bad. In October I will be nineteen and I have experienced nothing, completely nothing. It annoys me so, so, so, so much. I have been ready for a relationship and everything that is included in it for many years and I can't understand why I am not allowed to experience it. Yeah, there was this J guy, but I consider the thing with him nothing. I am sure he didn't really mean what he said to me - he was a liar. I am so happy that I kissed him and did nothing else.

I want to get someone quickly; quickly means before I am nineteen. I don't want to get older and older and older and have zero experience. I don't want to be ashamed of it... Or, actually, I am not ashamed of it. I just don't like it at all - I hate it. It makes me feel I am not good enough or pretty or lovable and I don't like to feel like that. I think everything will get better and I will learn to love myself when I meet that someone. I consider it impossible to have that kind of thoughts before it, simply impossible. Why is it so hard to be allowed to experience everything? I am already eighteen.

Eightfuckingteen.

I would like to have someone who is as inexperienced as I am, but I am afraid that that isn't going to happen. There aren't many 18-year-olds or 19-year-olds who are like me, especially if you talk about boys. It would be ideal to have sex for the first time with someone who is in the same situation. We could learn everything together, he couldn't laugh at me or compare me to someone else. It would be so amazing and fanfuckingtastic.

I think in Australia everything will change - or at least I hope it will. I don't want to come back to Finland and still be in the same situation. I don't want to get even more frustrated.

Success is a staircase, not a doorway

2011-05-13T04:25:00.000+10:00

Tsemppaan itseäni:

Tajusin, että huomenna on perjantai 13. päivä. Mutta en anna sen haitata minua, 13 on vain numero ja perjantai on vain päivä eivätkä ne yhdessä merkitse mitään. Käännän tämän niin sanotun epäonnen päivän onnen ja voiton päiväksi: pääsen ajokokeesta läpi ja juhlin sitä illalla kaverin 19-vuotissynttäreillä. En anna uuden auton ja puuttuvan kytkintuntuman haitata. Tällä kertaa puhun totta, tällä kertaa minä ihan oikeasti pääsen läpi.

Neljä kertaa saa ihan totta nyt riittää. Mä tiedän että mä osaan ajaa. Jokaisessa ajokokeessa on ollut niin pienestä kiinni, että olisin saanut ajokortin - etenkin kahdella viimeisimmällä kerralla. Ei se ajokortin saaminen ole ihan totta niin vaikeaa.

Mä uskon itseeni. Mä uskon, että pääsen läpi. Mä tiedän, että pääsen läpi. Otan vain rauhallisesti, puhallan jännityksen pois, katson ympärilleni, olen tarkkaavainen, olen huomaavainen, olen hyvä ajaja, en hätiköi. Kyllä minä osaan olla kaikkea tuota ne ajokokeen 25 minuuttia - ei 25 minuuttia ole niin pitkä aika, etten tällä kertaa osaisi olla kaikkea tuota.

Olen ajatellut myös sitä mahdollisuutta, etten pääsekään läpi. Silloin tuntuu taas helvetin pahalta ja lannistuneelta, luuserilta, vajaalta, epäonnistuneelta, inhottavalta, kamalalta. Jokin näin yksinkertainen asia enkä minä pysty saavuttamaan sitä. Miten voi olla?

Mutta tällä kertaa minä pystyn - jos moni ajotunti olisikin ollut ajokoe, olisin saanut kortin jo monta kertaa.

Toivottavasti saisin saman tutvon kuin viime inssissä. Hän vaikutti hauskalta, huomaavaiselta ja mukavalta, ei edes käskenyt minua ajamaan moottoritielle.

Minä osaan.
Minä pystyn.
Minä onnistun.
Minä saan ajokortin.

Minä voitan.

Dream on, dream on, dream on, dream until your dream come true

2011-05-12T07:31:00.000+10:00

LENNOT ON NYT VARATTU JA MAKSETTU.

Lähden pois Suomesta 23:40 sunnuntaina 5.6, olen Singaporessa 16:10 maanantaina 6.6, oleskelen siellä 22:30 saakka ja laskeudun Melbourneen 7:10 tiistaina 7.6.

Un-fucking-believable!

Saisinpa nyt sen ajokortin perjantaina, jotta voisin hengähtää ja saada stressin ulos. Sitten on yksi stressinaihe vähemmän. Sitten kaikki on hyvin. Sitten kaikki on täydellisesti.

Milloinkohan se iskee muhun täydellisesti että oon ihan aikuisten oikeasti lähdössä kuukauden sisällä toiselle puolelle maailmaa yli 15 000 kilometrin päähän?

Alkaa melkein itkettää taas. Tää on ihan oikeesti totta.

Paitsi että tää ei oo vielä sataprosenttisen varmaa, sillä en oo vielä hakenut Working Holiday -viisumia, joka on pakollinen juttu. En oo täysin varma, miten vastata pariin kysymykseen, joten tiedustelin asiaa eräällä foorumilla ja toivon, että saisin vastauksen mahdollisimman nopeasti, jotta voin lähettää hakemuksen. Kyllä mä varmasti tuun saamaan sen, oon lukenut sen ehdot ja mun pitäisi olla täysin hakukelpoinen.

~~Oliskin aika karua, jos en saiskaan sitä, sillä lennot on tosiaan maksettu...~~

Moving to Melbourne - finally!

2011-05-10T05:37:00.001+10:00

Minä menen tuonne. Minä ihan oikeasti menen tuonne.

Kun löysin tuon viimeisimmän kuvan, purskahdin melkein itkuun. Tuntui niin helvetin onnekkaalta. Uskomatonta, että tää toteutuu, uskomatonta, että mä olen onnistunut saavuttamaan mun unelmani - tai no, ihan vielä en ole Ausseissa hostperheen luona, mutta kohtakohtakohta ihan kohta aivan pian olen.

Uskomatonta.

Ainoa asia, joka estää mua iloitsemasta täysillä, on se, ettei mulla ole vieläkään sitä ajokorttia. Koko juttu stressaa vain niin älyttömästi että... Mä tahdon ajella Melbournessa autolla, pakko saada siis kortti. Oisinpa vaan ottanut itseäni niskasta kiinni ja hoitanut homman viime vuoden puolella kaikista kiireistä huolimatta, oisinpa. Lentojakaan ei uskalla varata ajokorttijutun takia, koska en mielelläni lähtisi Ausseihin ilman korttia.

Sain tänään ajokokeen perjantaille. Silloin mä pääsen läpi, tällä kertaa ihan oikeasti. Neljä kertaa saa nyt ihan oikeasti riittää, tää viides yritys saa olla viimeinen ja tuottaa jotain tulosta. Huolestuttaa vain se, että ennen ajokoetta mulla on neljä ajokertaa, mikä voi käydä aika puuduttavaksi. Plus tietysti mun täytyy ajaa sitä uutta autoa, johon pitäisi äkkiä saada kytkintuntuma ja ja ja ja... Katastrofi!

En oo vieläkään saanut tehtyä äikän tekstitaitokurssin puuttuvaa tehtävää, enkä tiedä, kannattaako mun enää tehdä sitä. Kaikkien kurssien piti olla suoritettu 30.4, mutta toisaalta taasen tuo päivämäärä oli vain sitä varten, että ytl:ään ilmoitetaan ajoissa, onko oppilaalla suoritettu kaikki pakolliset kurssit ja onko hänellä siten mahdollisuus lakkiin. Myöskin koulun verkkolehteen tulevat artikkelit on tekemättä, ja deadline oli jo viikko sitten lauantaina... En oo vaan millään jaksanut tehdä niitä, vaikka mulla on ollut aikaa. Ei vain yhtään huvittaisi. Äsh, ehkä pitää koettaa lähettää ne huomenna sitten, kun tuun illalla kotiin koko päivän kestävän lastenhoitotöiden jälkeen.

Mulla on nyt lentolippurahat melkein kasassa! Tuun tän kuun aikana saamaan noista lastenhoitohommista sen verran et vähintään pääsen Ausseihin. ♥ Luojan kiitos Finnair avaa Singaporen reitin juuri sopivasti tyyliin 30.5, joten pääsen nuorisohinnalla sinne vain vähän yli neljälläsadalla. Jatkolento Singaporesta Melbourneen taasen on alle kolmesataa, joten pääsen aika älyttömän halvalla.

Hieman alle kuukausi enää! ♥

Contemplate all of your senses, tell them what you want to lose

2011-05-08T06:50:00.002+10:00

Torstai-illan tuotos:

Eilen se sitten varmistui.

Mä lähden Australiaan au pairiksi ihan sataprosenttisen varmasti.

AAAAAAAAAAAAAAAAAIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIKKKKKKKK!!!!!!!

Ihan helvetin uskomatonta! Aloin olla jo niin epätoivoinen tän asian kanssa, että olin varma, etten pääse ainakaan Australiaan, jonne halusin kaikkein eniten lähteä. Luojan kiitos äiti patisti mua kirjottamaan viestin sille mun kaukaisen sukulaisen aviomiehen siskolle ja luojan kiitos - ikävä sanoa näin, mutta loistava juttu mulle! - mun tulevan au pair -perheen nykynen au pair on ollut sairaana jo kaksi kuukautta ja joutuu siksi lähtemään etuajassa pois. Ilman sen sairastumista en ois varmaan päässyt koko Australiaan, vaan oisin varmaan lähtenyt Saksaan, sillä sain sieltä ilmoituksen, että mut tahdottaisiin sinne. Kyseessä ois ollut suomalainen perhe, yksinhuoltajaäiti ja 12-vuotias poika, jotka asuu kauniissa kaupungissa hyvien kulkuyhteyksien lähettyvillä. Perheen äiti on puhunut muidenkin au pairien kanssa (mulle hän soitti viikko sitten) ja vaikka hekin vaikuttavat mukavilta ja reippailta, jokin sisäinen ääni kuulemma sanoo, että oisin heille juuri oikea au pair ja sopisin heille kaikkein parhaiten.

Koska oon Melbournessa ainakin näillä näkymin vuoden eli en mene vielä ensi vuoden syksynäkään opiskelemaan, tahtoisin mennä puoleksi vuodeksi tai yhdeksäksi kuukaudeksi vielä kerran au paireilemaan. Aattelin kysyä tolta Saksa-perheeltä, aikovatko he ottaa au pairin vielä vuoden päästä, koska voisin todella mielelläni aupparoida heillä silloin.

En viitsi edes puhua edellisestä ajokokeesta, mikä varmaan kertookin, miten siinä kävi (tai ehkä viitsinkin). Taas yksi vammainen luuseri typerä idiootti mahdottomalta kuulostava tyhmä älytön ihmeellinen virhe, jota ilman olisin saanut ajokortin. Jännitti taas aivan helvetisti, hätäilin risteyksessä, kun jouduin olemaan siinä mielestäni liian kauan, koska olen niin hidas liikkeellelähtijä, katsoin, ettei yhden auton jälkeen tullut autoja, aloin mennä eteenpäin kytkimellä vierittäen, auto kääntyikin viereeni eikä mennyt suoraan ja BANG inssi painaa jarrut pohjaan, moka tuli, peli pelattiin, kaikki epäonnistui - muuten oli mennyt täysin hyvin. En ihan totta ymmärrä miten helvetissä voin sekoilla tohon tapaan; ei ajotunnilla oo pitkään aikaan joutunu ajo-ope puuttumaan jarruilla ajoon! Jos se saatanan auto olisi mennyt suoraan eikä kääntynyt NÄYTTÄMÄTTÄ VILKKUA, se olisi ehtinyt ohitseni ja mulla olisi nyt kortti kädessä. VITTUUUUUUUUUU. Olen luuseri, ihan totta, täysluuseri.

Pakko saada se ajokortti ennen kesäkuuta tai sitten joudun siirtämään Australiaan lähtöä siihen saakka, kunnes mulla on kortti kädessä. Äidin kanssa suunniteltiin, että otan seuraavaa ajokoetta ennen beetasalpaajia, jotten jännittäisi niin paljon. Toivottavasti toivottavasti toivottavasti se auttaisi. Ja aivan ihanaa muuten, ajo-ope sanoi ajokokeen jälkeen, että laittaa mulle viestiä ennen viittä, miten voitaisiin varata seuraavat ajotunnit ja ajokoe. Kas, mitään ei tullut eilen eikä tänään päivällä, joten lähetin sille muistutuksen asiasta. Ei vieläkään mitään vastausta. Täytyy kai huomenna soittaa sille ja toivoa, että saisin ajokokeen vaikkapa jopa ensi viikolle.

Lauantai-illan tuotos:

Lähetin eilen viestiä ajo-opelle, että vaihtuuko opettaja ja sain vastauksen parin tunnin päästä. Koska ex-ajo-ope sanoi, että tuleva ajo-openi ottaa minuun yhteyttä, päätin odottaa pari tuntia, ennen kuin soitan itse tulevalle ajo-opelle. Soitin sille sitten kahdeksan maissa, mutta kas, se kertoi, ettei ole vielä hakenut mun tietojani yhdestä autokoulun teoriaopetuspaikasta, vaan hakee ne maanantaina tai tiistaina, joten en myöskään saanut sovittua ajotunneista tai -kokeesta, vaikka painotin sille, että mun täytyy saada kortti ennen kesäkuuta. LISÄKSI MULLA VAIHTUU AUTO. Eikö autokoulussa olisi fiksua, että kaikilla opeilla olisi sama auto? Uusi ajo-ope sanoi, että sen autolla on helpompi ajaa kuin ex-open autolla - toivotaan, että asia on todellakin näin eikä mulle koidu siitä haittaa sitten ajokokeessa.

Were they lies? Were there any truth in them?

2011-05-05T06:29:00.000+10:00

Aina välillä ajattelen J:tä ja sitä mitä meillä sen hetken aikaa oli, ajattelen, vaikken tahtoisi ajatella.

Mitä meillä edes oli?

Jos se olis todella pitänyt musta, ei se olisi lähettänyt marraskuussa sitä yhtä tekstariaan, jossa se kertoi olevansa liian erakko tällaiseen. Liian erakko. Kuka vitun erakko laittaa profiilin nettideittisivustolle? Kuka vitun erakko laittaa samaiselle nettideittisivustolle profiilin parin viikon kuluttua uudestaan? Kuka vitun erakko etenee niin pitkälle?

Pahinta oli se, että mä uskoin sen lumoavia sanoja.

On niin ihme, ettei sun ovella ole ollut jonoa poikia odottamassa kysyäkseen sua treffeille.

Ole hyvä, hani.

Hyvää syntymäpäivää vielä kerran <3

Mun pitää säästää tää, et voin sit sanoo lapsenlapsil et "Teiän isoäiti teki tän sillon syyskuisena iltana". ...no joo, siihen on kyllä vielä ehkä vähän pitkä matka.

Mä katoin et sä näytät tosi hyvältä noissa sun bilevaatteissa.

Tuo kaikki, mitä se päästi suustaan, teki olon niin äärettömän hyväksi ja sai aikaan ilotulituksen mun mielessäni. Ihanko totta se oikeasti ajattelee noin? Ihanko totta mulla on vihdoinkin se joku, se joku, jota oon halunnut koko elämäni enemmän kuin mitään muuta? Ihanko totta, ihanko totta?

Kaikkein ärsyttävintä tässä on se, ettei J varmasti ajattele mua enää yhtään. Miksi ajattelisi? Ei se varmaan oikeasti välittänyt musta yhtään, kujersi mulle vain valheellisia sanoja, koetti tähdätä niillä johonkin.

Kaikkein pahinta tässä on se, että tuhlasin siihen ensitreffie lisäksi ensimmäisen laskettavan suudelmani (älkää kysykö ei-laskettavista). Uskoin sitä, lumouduin siitä.

Ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa!

Oisinpa kokenut sen kaiken jonkun kanssa, joka puhuu totta, joka ei valehtele, joka tarkoittaa sanojaa, olisinpa mennyt ties kuinka pitkälle sen jonkun rehellisen kanssa. Onneksi siinä, ettei J:n kanssa kestänyt pitkään, on sentään se hyvä puoli, ettei mulla ole poikaystävää, toista toteutunutta unelmaa, jonka joutuisin jättämään mennäkseni toteuttamaan hetken päästä toteutuvaa unelmaa.

Mitäköhän J tekee nyt? Onko se napannut kasan uusia samanlaisia tyttöjä kuin mä olin? Oon monta kertaa kuvitellut mielessäni, mitä tekisin, jos törmäisin siihen jossain, mutta onneksi mun ei ole koskaan tarvinnut kokea sitä. Jollain kierolla, oudolla tavalla tahtoisin törmätä siihen, vaikka tiedän, ettei se olisi ollenkaan, ei sitten yhtään mukavaa.

Outoa tässä on myös se, että aika tosiaan kultaa muistot, sillä mullahan oli aina välillä J:n kanssa ollessa sellainen käsittämätön, ahdistunut tunne, ettei nyt jokin tunnu oikealta, että olen hukassa, en ollut varma, tahdonko hänet, olin sekaisin siitä kaikesta. Ehkä olikin ihan hyvä, että J lähetti sen viestin silloin marraskuussa, ehkä se, ettei musta tuntunut oikealta, kertoi paljon kaikesta.

We were the victims of ourselves

2011-05-04T05:15:00.000+10:00

Voi helvetti, miten mä tulen selviämään huomisesta? Toisaalta luotan itteeni ja siihen, että pääsen läpi, toisaalta taasen mielessä kummittelee se kamala mahdollisuus, etten saa vieläkään korttia.

Mun pitää vain olla tarkkana ja hoitaa kaikki hyvin. Kyllä mun pitäisi osata ajaa siellä, mulla on ollut siellä ajokoe kaksi kertaa, minkä lisäksi ollaan äidin kanssa käyty ajelemassa siellä monen monta kertaa, joten reittien pitäisi olla tuttuja. Pelottaa vain, että olen jo unohtanut ne, vaikka ollaan ajettu siellä miljardi kertaa - tänään tuntui siltä, ettei mulla ole huomenna muistissa yhtäkään kohtaa.

En saisi manata, mutta...

En tahtoisi samanlaista oloa kuin kaksi viikkoa sitten ennen ajokoetta, sellaista oloa, että minua oksettaa ja yököttää ja pelottaa ja stressaa ja ärsyttää ja ja ja. Kun tutvo oli astunut autoon ja minun oli tarkoitus lähteä ajamaan, koin sellaisen kehon joka puolelle ulottuvan tunteen, että nyt mä murrun palasiksi ja rupean itkemään hysteerisesti, koska mä en vain selviä tästä, mutta sain koottua itseni. Toivottavasti saan koottua itseni huomennakin.

En saisi manata, mutta...

Naurettavaa, tiedän, mutta mulle on vain helvetin tärkeää saada läpäistyä tää saatanan ajokoe. En mä voi olla niin luuseri, että joudun menemään viidettä kertaa, en mä voi olla niin luuseri, etten saa ajokorttia. En tahdo, että porukoilta tai multa menee yhtään enempään rahaa tuohon, koska mulla täytyy olla tarpeeksi rahaa Australian lentolippuihin. Äiti sanoi tänään, ettei mun tulisi välittää siitä, pääsenkö ajokokeesta nyt läpi vai en, ettei mun tulisi ottaa mitään paineita siitä, ettei mun tulisi huolehtia rahanmenosta, mutten tiedä, uskoako sitä. Ennen viime ajokoetta se sanoi suoraan: Sca, nyt ihan oikeasti, sun on päästävä tästä ajokokeesta läpi tai meillä ei oo rahaa!

Mutta toisaalta taasen tilanne on muuttunut, me saatiin viissataa siitä, että käytiin myymässä rikkimenneitä, hyödyttömiä kultakoruja. Lisäksi kerään koko ajan lastenhoitohommilla rahaa säästöpossuun.

Kyllä mä pystyn siihen.

HUOMENNA voin tulla ylpeästi kirjoittamaan tänne, että AJOKORTTI TULI!, right?

Pitäkää mulle peukkuja paitsi se on kyllä ihan turhaa, koska mä SAAN ajokortin...

Here, the moment of truth, it comes in the air

2011-05-04T03:32:00.001+10:00

Huomenna on neljäs ajokoe ja voi vittu kun stressaa taas älyttömästi.

Entä jos mä en pääse sitäkään läpi?
Mutta eihän sellaista vaihtoehtoa ole.
Miten niin ei ole? Mä ajattelin noin viime kerrallakin ja kas kummaa, miten kävi?
Se oli typerä, jännityksen piikkiin menevä virhe.
Mistä sä tiiät, ettei nytkin tuu tollasta samanlaista virhettä?
En tiedäkään, mutta sen mä tiedän, että sä osaat ajaa.
Mutta entä jos...
Älä viitti jossitella. Usko ittees. Sano ittellesi: Mä. Pääsen. Siitä. Läpi. MÄ PÄÄSEN SIITÄ LÄPI.
Mut se on niin älyttömän vaikeeta.
Sä ajat paremmin kuin moni muu, mitä mä nyt liikenteestä osaan sanoa.
Mut...
USKO ITTEES. LUOTA ITTEES. Sä onnistut kyllä. SÄ OSAAT HELVETTI AJAA! Rauhotut vain tarpeeks ennen koetta, vedät syvään henkeä, lähdet sitten ajamaan, noudatat tutvon neuvoja, olet hyvä ja huomaavainen ajaja, teet mahtavan suorituksen ja kun olet saanut peruutettua auton parkkipaikalle, kuulet saavasi ajokortin.
...

Päässä risteilee lähinnä kahdenlaisia ajatuksia. Mä tiedän, että mä osaan ajaa ja että oon joka kerta tehnyt vain typeriä virheitä, joita en tee normaalisti ajotunneilla. Mun tulisi siis saada kortti, mun tulisi onnistua. Tahdon ihan totta sen ajokortin, tahdon jo päästä ajamaan, tahdon hankkiutua eroon tästä stressitekijästä, tahdon onnistua.

Apuaaaaaaaa.

Pakko päästä läpi, ihan totta, pakko päästä läpi. En mä enää jaksa sitä paskaa, epäonnistunutta oloa ajokokeen jälkeen ja äärettömän ärsyttävää, oksettavaa oloa juuri ennen ajokoetta. En mä enää jaksa stressata tästä.

Onko niin paljon vaadittu vain päästä läpi ajokokeesta?

Sydneyn unelmaperhe ei antanut myöntävää vastausta. Kertoivat, että he ovat miettineet, tulisiko lasten isoäiti toiselta puolelta Australiaa hoitamaan lapsia ja sanoivat, etteivät ole vielä tehneet päätöstä, joten minun ei olisi reilua antaa odottaa sitä. Vituttaa, koska olisin halunnut heille ja tunnen heidät parhaiten, mutta ei vain voi mitään. En enää ala odottelemaan, mitä he päättävät. Menen siis Melbourneen olettaen että perheen äiti kuulostaa huomenna puhelimessa mukavalta - tai no, olen oikeastaan aika varma, että menen, koska perheen auppari kertoi, että kun hostmom järjesti juhlia, hän halusi mielellään aupparin mukaan juhliin, jos tämä tahtoi osallistua. Ei tuollainen nainen voi kuulostaa epämukavalta tai miltään.

Mutta huomenna se sitten varmistuu lopullisesti, mä luulen. Jos hostmomista saatu kuva on hyvä, aion puhelun lopussa kysyä, että onko kaikki nyt siis OK, onko kaikki sovittu, olenko tosiaan tulemassa heille auppariksi, voinko alkaa varata lentolippuja ja järjestellä asioita.

A dream come true?

2011-05-03T07:30:00.003+10:00

Tein viime viikon tiistaina jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo kaksi kuukautta sitten: lähetin Sydneyssä asuvalle kaukaiselle sukulaiselleni (isoisoäitini äidin siskon lapsenlapsen aviomiehen siskolle tai jotain) viestiä, jossa kysyin häneltä, voisiko hän mahdollisesti auttaa minua pääsemään au pairiksi Sydneyyn ja esittelin itseni. Hän sitten vastasi, että on välittänyt viestin eteenpäin lukuisille, Sydneyssä asuville perheille, joilla on pieniä lapsia ja jotka voisivat olla kiinnostuneita (ja jotka hän tuntee paikallisen Suomi-koulun kautta). Samalla hän kertoi jostakusta sukulaistytöstä, joka työskentelee Melbournessa. Ja kas - saan torstaina viestiä tämän sukulaistytön perheeltä, joka ensimmäisessä sähköpostiviestissään esittelynsä jälkeen tahtoisi tarjota minulle au pairin paikkaa. AU PAIRIN PAIKKAA!

Mi-tä ih-met-tä?!

Perhe koostuisi kotona olevasta, Suomessa elämänsä ensimmäiset 18 vuotta asuneesta yksinhuoltajaäidistä ja tämän neljästä lapsesta (5- ja 4-vuotiaat tytöt, kohta kolmevuotiaat kaksoset), jotka asuvat Wikipedian mukaan arvostetussa Melbournen lähiössä; asunnossa, jonka takapihalla on uima-allas ja joka on tehty 1900-luvun alun tyyliin mutta remontoitu vastikään; paikassa, josta on yksi kortteli juna-asemalle ja 20 minuuttia keskustaan junalla, joka on aivan rannan lähellä ja josta löytyy läheltä kaikki tarpeellinen. Lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään, joten minulla olisi joka toinen viikonloppu vapaa, mutta joka toisen viikonlopun joutuisin taasen työskentelemään, mutta silloin minulla on tiistai ja keskiviikko vapaana. Palkkaa saisin 330 Australian dollaria viikossa, eli aivan älyttömästi au pairin suosituspalkaksi, ja työtunnit olisivat suunnilleen 40 tuntia viikossa, mutta keskellä päivää on neljän tunnin tauko arkipäivisin. Hoitaisin siis päivästä riippuen lapsia kahdeksasta neljään (miinus neljän tunnin tauko, I guess) tai kahdestatoista kahdeksaan.

Ainoat asiat, jotka ovat tässä paikassa miinusta, ovat se, että au pair on sanonut, että pojat tekevät tihutöitä ja heidän kanssaan saa olla tiukkana (vaikkakin ovat hellyttäviä) ja se, että au pair kertoi, että äiti ei mahdu perinteisen äidin muottiin, vaan hän pitää juhlien järjestämisestä silloin, kun lapset ovat isällään (mutta hän on kuulemma rento ja easy-going ja ymmärtää, kuinka rankkaa neljän lapsen kanssa voi olla). Voisin vielä kysellä au pairilta, että millaiset juhlat ovat kyseessä ja taasen varmistaa perheen äidiltä, minkälainen asema hänen mielestään au pairilla tulisi olla ja odottaisiko hän minulla olevan omia menoja hänen juhliensa aikana. Lisäksi perheen äiti soittaa minulle kai keskiviikkona, niin saan hieman kuulla, millainen hän on ja muodostettua hänestä jonkinlaisen kuvan, minkä jälkeen voin sitten ilmoittaa heille lopullisesta päätöksestäni.

Kirjoitin viestiä myös Sydneyn unelmaperheelle ja kerroin heille, millainen tilanne minulla nyt on ja toivoin mahdollisimman nopeaa vastausta. Jos he hyväksyvät minut, menen heille, koska tunnen heidän perheensä elämää paremmin ja lapset vaikuttavat helpommilta. Iso plussa on tietysti myös se, että he asuvat Sydneyssä. Mutta jos taas he eivät hyväksy, olen aika varma, että hyväksyn tuon Melbournen paikan - hyväksyn sen varmaan siitäkin huolimatta, ettei äiti kuulostaisi niin mukavalta kuin heidän au pairinsa on sanonut. En vain yksinkertaisesti tuntuisi jaksavan enää aloittaa uutta hostfamilyn hakuprosessia ja sitä paitsi kesäkuuhun on enää kuukausi aikaa; kaikki järjestelyt pitäisi saada hoidettua as soon as possible - voihan perhettä aina vaihtaa. Tahtoisin vain olla varma siitä, että unelmani au pairiudesta Ausseissa toteutuu enkä vain jatkaa tätä helvetin ärsyttävää ja turhauttavaa epävarmuutta kaikesta.

The moment to fight, the moment to fight, to fight, to fight, to fight

2011-04-30T06:57:00.016+10:00

Tänään oli yhteiskuntaopin koe ja voi hyvä luoja miten hyvä tuuri mulla oli. Koska käväisin eilen koulussa koulumme lehteen liittyvän koulutuksen vuoksi, erittäin kierona tyttönä kysyin eräältä tytöltä, joka oli ollut yhteiskuntaopin kurssilla samaan aikaan, mitä kurssikokeeseen tuli ja kas, tämänpäiväinen kokeeni sisälsi tismalleen samat asiat. Ihan helvetin mahtavaa! Menin taas eilen viisarien siirtyessä eteenpäin aina enemmän ja enemmän paniikkiin ja päässä alkoi pyöriä kiihtyvällä vauhdilla kerrassaan hurmaavan ihania VOI VITTUJEN VITTU MÄ EN OSAA YHTÄÄN MITÄÄN MITEN MÄ VOIN OLLA NÄIN TYHMÄ MITEN MÄ JÄTIN TÄN NÄIN VIIME TINKAAN OON NIIN TYHMÄ VITTUUUUUUU EHKÄ SE KASI YHTEISKUNTAOPISTA RIITTÄÄ EI SE MAAILMAA KAADA VITTU TYHMÄTYHMÄTYHMÄ MINÄ! -ajatuksia.

Opettelin eilen siis kohtuuhyvin sen, mitä tytön kokeessa oli ollut, vaikka pidin hyvin epätodennäköisenä, että opettaja laiskottelisi ja panisi minulle saman kokeen kuin aikaisemmin - niin ei ole nimittäin tapahtunut ikinä. En ole tosiaan varma, mitä sieltä oikein tulee, mutta petyn suuresti ja voin todeta arvioineeni itseni todella huonosti, jos saan seiskan tai huonomman. Hallelujaa! ♥

Päätin, että laajennan Au Pair Worldissa toivomuksiani niin, että voisin lähteä Englantiin, Sveitsiin, Saksaan, Italiaan tai Itävaltaan. Olen saanut huimasti suoraan hakemuksia etenkin saksankielisiltä perheiltä, jotka olisivat kiinnostuneita minusta ja olen myös itse hakenut pariin perheeseen. Yksi näistä perheistä on eräs saksansuomalainen yhden pojan äiti, joka pyysi minua soittamaan heille, mihin vastasin, että se taitaa tulla liian kalliiksi ja kyselin, voinko esittää kysymykset muulla tavoin - ja kas, äiti päätti eilen soittaa Saksasta täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta! Juttelin sitten hänen kanssaan jännittyneenä 20 minuuttia; luojan kiitos minun ei tarvinnut puhua kovin paljoa, sillä kerroin hänelle, että yllätyin soitosta niin kovasti, että pääni tyhjeni kysymyksistä, joten hän kertoi pojastaan ja au pairin tehtävistä lähes kaiken. Sanoin puhelun loputtua, että lähetän sähköpostilla kysymyksiä, minkä tein äskettäin.

Pojan äiti vaikutti todella mukavalta ja kuulosti ystävälliseltä, poika täyttää kolmetoista ja he asuvat ihanassa kaupungissa Saksassa, josta on hyvät liikenneyhteydet isoimpiin kaupunkeihin, joten tässä voisi olla varteenotettava vaihtoehto. Tosin ykkösvaihtoehtonani on edelleen Australia, koska se maa vaikuttaa vain niin joltain sanoinkuvaamattomalta ja tahdon sinne erittäin paljon, mutta jos en löydä au pair -perhettä sieltä, niin sitten lähden todennäköisesti Saksaan. Tahtoisin niin kovasti unelmaperheeseeni, koska tunnen perheenäidin kaikkein parhaiten ja se vaikuttaa muutenkin todella hyvältä - unelmalta. Pelottaa vain helvetisti se, että huomasin eilen, ettei perhettä löydy enää Au Pair Worldista, vaan he ovat todella kummallisesti hävinneet sieltä. Yleensä, kun perhe löytää au pairin, he epäaktivoivat profiilinsa, jolloin heidän profiliinsa mentäessä on monta päivää näkyvillä viesti, joka ilmoittaa asiasta, mutta unelmaperheellä ei ollut mitään tällaista. Heidän profiilinsa näkyi Au Pair Worldissa vielä pari päivää sitten, joten heidän profiilinsa ei ole vielä ehtinyt poistua sen epäaktivoimisen vuoksi.

Oli arvoituksen ratkaisu mikä hyvänsä, toivottavasti he eivät ole vielä löytäneet uutta au pairia. Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti... Jos taas käy niin helvetin huonosti, että he ovat löytäneet jonkun toisen au pairin, aion kysyä heiltä, voisivatko he kertoa syyn - silläkin uhalla, että syyhyn liittyy se, että toisella aupparilla on ollut ajokortti kauemmin.

Vaikka itse sanonkin, musta mulla on todella hyvät edellytykset au pairiksi. Oon käynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin, työskentelen heidän lastenhoitajanaan, olen saanut kokemusta kaikesta lastenhoitoon liittyvästä 125 tuntia, olen ollut työharjoittelussa päiväkodissa, olen käynyt ensiapukurssin, puhun ja kirjoitan hyvää englantia, rakastan lapsia, oon sosiaalinen, kohtelias, innostunut, aloitekykyinen, ulospäinsuuntautunut ja positiivinen (okei, täällä blogissa en ehkä niinkään, vaan maalailen kamalia kauhukuvia) ja tahdon aivan todella paljon tehdä tätä hommaa. En voi siis kuin ihmetellä, miten pirussa tässä hommassa on kestänyt nyt yli kaksi kuukautta... D':

MUTTA MUSTA KYLLÄ TULEE AU PAIR VAIKKA MIKÄ OLISI.

VAR

MAS

LEE

The only person standing in your way is you. It's time to let her go. Lose yourself

2011-04-28T06:04:00.001+10:00

Oli saksan koe eilen ja se meni ihan hyvin - paitsi että kymppiä en tule saamaan, koska kokeen osana oli vanhan yo-kokeen luetun- ja tekstinymmärrykset enkä ole niissä niin loistava. Olisi pitänyt uusia tokalla luokalla se yksi saksan koe, josta sain typerien huolimattomuusvirheiden vuoksi ysin, jotta päättönumeroksi tulisi kymppi...

Ylihuomenna on yhteiskuntaopin koe ja en voi muuta sanoa kuin että voihan vittu. Lukusuunnitelmat ovat menneet täysin pieleen, koska pänttääminen on pitänyt tehdä salassa, sillä en tosiaan kehtaa myöntää valehdelleeni ja jättäneeni tällaisen asian näin viime tinkaan (lakki on siitä kiinni, hehe). En todellakaan ole lukenut niin paljon kuin pitäisi ja minulla on vain huominen aikaa opetella kirja tarpeeksi hyvin. Itsekuri on kadonnut jonnekin, samoin on käynyt motivaatiollekin. Tahtoisin ysin tästä kurssista, jotta päättönumeroksi tulee myös ysi, olen päättänyt jo aikoja sitten, että yhteiskuntaopin numeroni on kiitettävä. Tiedän, ettei maailmani kaadu siihen, jos en saakaan yhdeksikköä, mutta kun se näyttäisi kivalta todistuksessa ja olen aina tulevaa lukion päättötodistuksen keskiarvoa laskeskellessani, että yhteiskuntaopin numero on ysi... Enkä halua kuulla vanhempieni sanovan "Ai, sun yhteiskuntaopin numero laski kasiin, mites nyt näin?", en todellakaan halua.

Miten tässä kävi näin? Päivät menevät liian nopeasti.

Huomisesta tulee tuskaa, ihan totta, kun yritän opetella asioita ulkoa (tiedän, opiskelutaktiikkani kusee ja pahasti), kun turhaannun äärettömästi, kun stressaannun vieläkin enemmän, kun alan panikoida... JEE! Odotan innolla.

Täytynee koettaa lähteä tästä ja lukea vielä edes pari lukua, vaikka tietokone kiinnostaisi miljoona kertaa enemmän.

Pitäisiköhän tehdä mielikuvaharjoittelua? Kuvittelen, että menen kokeeseen, luen kysymykset, hurraan kovaan ääneen mielessäni, koska osaisin vastata kaikkiin ja alan kirjoittaa virtauksessa. Kokeen jälkeen lähden hymyillen ulos ja ajattelen, että Loistavaa, ysi tulee vähintään! Muuten hyvä idea, mutten usko tuollaista tapahtuvan, ellen muutu huomenna ihmeoppijaksi.

What if everything goes horribly wrong

2011-04-24T06:17:00.001+10:00

Stressaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

Aivan pian on enää kuukausi kesäkuuhun eikä mulla ole vieläkään au pair -perhettä. Oon etsinyt sitä nyt vajaat kaksi kuukautta ilman tulosta. Onhan toki Sydney-unelmaperhe, jonka äidin kanssa olen lähetellyt sähköpostia kohta kuukauden ja kertoillut elämästäni, mutta entä jos he kyllästyvät odotteluun ja lähettävät minulle viestiä, etteivät valitse minua au pairikseen? En jaksaisi millään aloittaa uudelleen jonkin perheen kanssa, mutta kai on vain pakko tehdä niin - paraikaa koetan lähetellä sähköposteja perheille, jotka ovat kiinnostuneita minusta Au Pair Worldissa. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, ettei minun olisi todellakaan pitänyt kieltäytyä Brisbane-perheestä, joka jo hyväksyi minut au pairikseen, että tein yhden suuren virheen ja saan nyt kärsiä siitä. Luotin siihen, että kyllä vielä jokin toinenkin, parempi perhe hyväksyy minut, luotin äidin vakuutteluihin.

En todellakaan tiedä, mitä helvettiä teen, jos en onnistu löytämään perhettä. En haluaisi viettää enää yhtäkään lisäkuukautta Suomessa. Tahdon jo pois täältä, pois edes siksi yhdeksäksi kuukaudeksi, pois maailman toiselle puolelle, kauas Suomesta. Tahdon tahdon tahdon tahdon.

Olen miettinyt, pitäisikö pitää toinenkin välivuosi ja viettää sekin au pairina. Jos nyt pääsen Australiaan, voisin seuraavana vuonna mennä vaikkapa Saksaan tai Italiaan tai Sveitsiin tai Kreikkaan tai tai tai.

Tuntuisi hyvältä pitää kaksi vuotta taukoa opiskelusta. Tuntuisi oikealta tehdä niin. Mulla on koko elämä edessä, mulla on koko elämä aikaa opiskella ja hankkia työ. Ei mua pitäisi velvoittaa mikään tehdä niin kuin yhteiskunta haluaisi mun tekevän, jatkaa opiskeluja kolmannelle asteelle 12 vuoden jälkeen, mennä töihin, valmistua, perustaa perhe ja tehdä töitä seuraavat nelisenkymmentä vuotta.

Stressaa sekin, että olen sopinut vihdoinkin ensi viikolle saksan ja yhteiskuntaopin kokeet, enkä ole lukenut kumpaankaan. Tai no, yhteiskuntaoppiinhan luin jonkin verran, kun tarkoituksena oli alunperin mennä suorittamaan koe jo 9.3 mutta anelin opettajaa siirtämään koepäivää, koska en ollut ehtinyt lukea kunnolla. Pahinta tässä on se, että olen kirkkain silmin sanonut porukoille, että kyllä, minä olen suorittanut kaikki kurssit ja saanut kaikki numerot todistukseen, joten minun täytyy lukea salaa. En kehtaa myöntää, että olen valehdellut, en kehtaa myöntää siksi, koska saisin vain huudot päälleni ja kuulla, kuinka typerä olen, kun jätän asiat viime tinkaan.

Luulin, että voisin rentoutua ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mutta olin nähtävästi väärässä.

I wonder how it is possible, part two

2011-04-23T06:09:00.001+10:00

Oli tiistaina kolmas ajokoe ja muuten meni hyvin PAITSI TULI YKSIN SAATANAN VIRHE, JONKA TAKIA EN PÄÄSSYT LÄPI. Muitakin virheitä tuli (tosin ei hylyn aiheuttavia) ja tutvo edelleen valitti sujuvuudesta, vaikka tällä kertaa tarkkailin nopeusmittaria ja omasta mielestäni sopeutin ajonopeuteni tiltanteisiin, esimerkiksi taajamassa, joka oli täynnä suojateitä, ajelin about kolmeakymmentäviittä (nopeusrajoitus 50), jotta varmasti kykenen pysähtymään suojatien eteen jos joku hyppää eteen.

Piirsin kuvan tuosta hylyn aiheuttaneesta mokastani: kuvassa siis pitäisi osata ajaa heti tien oikeata reunaa, koska vain risteyksen jälkeen ilmestyvä oikea kaista menee sinne, jonne tutvo käskee ja vasemmalla oleva kaista taasen lähtee aivan eri suuntaan, mikä ei ole huomattavissa heti. Ajoinkin jonkin aikaa vasenta reunaa, kunnes huomasin katkoviivojen osoittavan kaistan alkamisen oikealla ja siirryin siihen vilkaisematta peileihin tai sokeaan kulmaan ja ilman vilkkua - karsea virhe siis, vaikkei takana ollutkaan ketään. En ihan totta ymmärrä, miten pystyin tekemään tuon mokan, koska ajettiin juuri tuo kohta ennen ajokoetta ja ollaan ajettu se aikaisemminkin. Päässä vain kaikui Ei tää oo kaistanvaihto, minkä ajo-ope on mulle sanonut, mutta en tietenkään voinut lisäksi muistaa, että kyseessä ei ole kaistanvaihto, jos ajaa heti oikeaa reunaa eikä ensin vasenta.

Mua vituttaa aivan helvetisti, koska ilman tuota vammaista, epähuomiossa ja jännityksessä tehtyä virhettä mulla olisi kortti vihdoinkin taskussa. Pelottaa älyttömästi, että seuraavassakin inssissä teen jonkin vastaavan virheen, koska stressaa niin paljon ja kortti jää taas saamatta. Aamulla särki päätä älyttömästi, näin unia inssistä, oksetti ja kun tutvo astui autoon, tuntui, että alan kohta itkeä mutta sain koottua itseni. Olin niin varma, että saan kortin ja niin oli ajo-opettajanikin sanojensa mukaan. Mutta ei niin ei.

Tutvon poistuttua autosta palautteen antamisen jälkeen tein niin kuin arvelinkin viime inssiajon jälkeen tekeväni, jos en pääse kolmannestakaan kerrasta läpi: aloin itkeä. Ajo-opettaja ymmärsi onneksi poistua autosta, mennä tupakalle ja jutella jonkun tuttunsa kanssa. Tuntui vain niin äärettömän pahalta ja vitutti vieläkin enemmän - mokasin juuri paria minuuttia ennen katsastuskonttorille menoa!

Mulla on sitten ajokoe vasta kahden viikon päästä, kuten pelkäsinkin viime ajokokeen jälkeen. Täytyy vain toivoa, ettei Sydney-unelmaperhe kyllästy odottamaan mun ajokortin saantia. Olen pohtinut, pitäisikö heille kertoa, että olin tänään ajokokeessa ja olisin muuten päässyt läpi, jollen olisi tehnyt yhtä virhettä ja että ajo-opettaja oli varma, että saan kortin (tosin muuttaisin "kolmannen kerran" "ensimmäiseksi kerraksi") vai jätänkö kertomatta asiasta, koska en tiedä, mitä he siitä ajattelevat. On ehkä parasta vain jättää kertomatta ja toivoa, että heille riittää tyttö, jolla on ollut kortti vasta kuukauden SILLÄ MINÄ PÄÄSEN LÄPI SEURAAVALLA KERRALLA. Vaikka on vieläkin älytön luuseriolo. Se yksi pieni virhe...

Enkä tajua tarinoita, joita porukka on nettiin kertonut. Toki ne eivät välttämättä ole totta, mutta on ollut sellaista, että inssi on kestänyt vain pari minuuttia tutvon kiireen tai asioilla käynnin vuoksi, punaisiin ei ole jarrutettu vaikka oli mahdollisuus tehdä se ilman äkkijarrutusta ja silti on päästy läpi ja vaikka ties mitä uskomattomia juttuja.

Koetan aktivoitua täällä.

I've trashed myself, I've lost my way, I've got to get to you

2011-04-11T06:54:00.004+10:00

Voi että mä olen niin kateellinen sille ja sen elämälle ja kaikelle, mitä sillä on. Miksei mulla ole samanlaista elämää? Mäkin kaipaan tuollaisia ihmisiä älyttömästi ja vain mietin, mistä pirusta se on löytänyt ne. Ja mitä helvettiä, miksi musta tuntuu, että oisin vieläkin ties kuinka pitkän ajan jälkeen ihastunut siihen? Mä en tajua, mä en tajua, mä en tajua, siitä on jo ikuisuus, ikuuuuisuuus, i-k-u-i-s-u-u-s ja tunteiden pitäisi häipyä puolessa vuodessa tai vuodessa, jollei päädy ihastuksen kanssa suhteeseen.

Mitä vittua oikeasti?

Mä inhoan sitä sen vuoksi että se on niin älyttömän suloinen ja että tahtoisin palata takaisin ajassa.

I wonder how it is possible

2011-04-11T04:42:00.001+10:00

Kirjoitettu tiistaina 5.4:

Voi vittujen vittujen VITTU.

Mulla oli tänään ajokoe ja en päässyt vieläkään läpi, ei oikeasti ole totta. Olin ennen ajokoetta varma, että tällä kertaa onnistun ja pääsen ajamaan lastenhoitokeikalta illalta kotiin, MUTTA EI. (Ekan epäonnistuneen inssin jälkeen) ajoin kuulemma ylivarovaisesti eli liian hitaasti helpoissa, mikä sai tutvon luulemaan, että tarvitsen aikaa havaintoihin ja en hallitse autoa. Unohdin lähestulkoon kokonaan kiinnittää huomion myös nopeusmittariin, vaikka ensimmäisessä ajokokeessa se sujui todella hyvin. Tutvo joutu myös hidastamaan luullessaan, että aion vaihtaa kaistaa heti, kun kaista, jolle olin virheellisesti kääntynyt (käännyin yksikaistaiselta vasemmalle kaksikaistaiselle -> mokasin stressaantuneena menemällä vasemmalle kaistalle) oli juuri päättymässä ja olin pannut vilkun päälle, vaikka olin itse juuri aikeissa pysäyttää autoa. Mutta eihän tutvo pään sisälle näe, joten..

Kolmas, siis KOLMAAAAAS ajokoe on sitten tasan kahden viikon päästä, jos nyt siitä pääsisi läpi... Osaan liikennesäännöt ja mulla on mennyt ajotunneilla hyvin ja niiden perusteella ansaitsisin mielestäni ajokortin, mutta ajokokeeseen mennessä jännitän niin pirusti että suoritus on paljon erilaisempi kuin ajotunneilla. <3

I'm a fucking LOSER, really.

Mulla piti olla alun perin ajokoe perjantaina, mutta KAS KUMMAA, ajo-ope selitti, ettei sähköinen varaus ollutkaan jostain syystä mennyt Ajovarman puolelle ja varaus ei siten varmistunut.

Lähettelen vieläkin Sydney-unelmaperheen kanssa sähköposteja enkä tosiaan tiedä, mitä ne oikein odottavat - ehkä sitä, että saan ajokortin. Entä jos en onnistukaan kahden viikon päästä? Sitten mun ajokortin saaminen siirtyy taas varmaan toukokuulle ja unelmaperhe kyllästyy odotteluun ja valitsee jonkun muun ehdokkaan, jolla on ollut ajokortti miljoona vuotta. Siitä saan sitten syyttää vain ja ainoastaan itseäni, mitäs mulla on mennyt autokoulussa näin vitun kauan ♥

I gotta feeling that tonight’s gonna be a good night

2011-03-29T22:33:00.001+11:00

IT'S FUCKING OVER. Ja tänään abiristeilyyyyyyy ♥

I want to live my dream

2011-03-27T08:40:00.002+11:00

Mä kuvittelen, että Australiassa oon onnellinen, että siellä elän unelmaani enkä vain unelmoi elämääni, mä toivon, että Australiassa oon onnellinen, että siellä elän unelmaani enkä vain unelmoi elämääni. Mutta en mä voi varmasti tietää, entä jos huomaankin siellä, että oon kuvitellut ihan väärin, etten löydä sieltäkään onnea ja elä unelmaa?

Koskaan ei voi tietää.

Mä kuitenkin uskon vakaasti olevani onnellinen, koska vajaa vuosi sitten mä rakastin olla New Yorkissa, kaikki tuntui ihanalta, mikään ei surettanut, oli epätodellinen fiilis. En ois tahtonut palata kotiin, en ois tahtonut palata arkipäivään. Kaikki se hyvä fiilis johtui varmasti siitä, että olin kaukana poissa Suomesta, toisella puolella maailmaa, tuhansien kilometrien päässä, äärettömän suuren meren takana eikä mun täytynyt ajatella stressiä, paineita, koulua, tulevia kirjoituksia, sitä, ettei mulla ole ikinä ollut ketään, sitä, että oon riittämätön, sitä, etten oo tarpeeks hyvä, sitä, etten tuu koskaan kelpaamaan kenellekään, sitä, etten ikinä saa toteuttaa haaveitani ihanasta perheestä. Kirjoitukset on kohta ohi, enää huominen päivä ja sitten olen vapaa kaikesta, sitten voin vaan keskittyä hoitamaan lapsia, järjestämään au pair -asioita, sitten voin keskittyä elämään.

A contradiction

2011-03-25T07:09:00.001+11:00

Do I need to be miss Perfect?

2011-03-25T06:54:00.000+11:00

Huomenna on terveystieto ja siitä ei tule yhtään mitään. Olisi ollut kiva, jos siitä voisi tulla jotain, olisi ollut kiva, jos olisin tehnyt töitä, olisi ollut kiva, jos ylioppilastodistuksessani olisi komeillut siitä nätti laudatur, olisi ollut kiva, jos olisin ollut ahkera, olisi ollut kiva, jos olisin noudattanut lukusuunnitelmaani, olisi ollut kiva, jos olisin toiminut lukulomalla niin kuin ajattelin syksyllä toimivani. Mutta ei. Olen sadantuhannenviidensadanmiljoonannenäärettömän kerran tyhmätyhmätyhmätyhmätyhmätyhmäääääää. Pakko mennä sinne ja katsoa koetta, koska enää en saa yrittää korottaa arvosanaa ja siitä on jo maksettu parikymppiä.

Olisinpa arvannut syksyllä, ettei keväällä tapahdu mitään sen kummempaa ainakaan reaaliaineiden kanssa, etten pysy aikataulussa, etten toimi tavoittedeni mukaisesti. Olisinpa jättänyt ilmoittautumatta korotukseen, niin olisin voinut keskittyä saksaan keskiviikosta lähtien.

Olisinpa olisinpa olisinpa olisinpa sinpa sinpa sinpa sinpa.

Toisaalta. Miksi minun ylioppilastodistuksessani pitäisi olla laudatur? Ei minun tarvitse olla paras ja täydellinen, ei minun oikeasti tarvitse olla sitä. Tahtoisin olla, mutta minun ei tarvitse. Vielä on olemassa yliopiston pääsykokeet, vielä on mahdollisuuksia päästä sisään yliopistoon tai ammattikorkeaan, yliopistoon voi päästä pelkän pääsykoetuloksen perusteella. Ei minulla ole mitään hätää, ei ihan oikeasti ole. Minulla on hyvä tulevaisuus, olen ahkera, olen kunnianhimoinen, olen pitkäjänteinen, osaan asettaa tavoitteita, tahdon kovasti ammatin. Ei sillä ylioppilastodistuksella ole ihan totta väliä, ei sitä varmaankaan tulla kysymään työhaastatteluissa, ei sitä tule kysymään kukaan muukaan - paitsi ehkä ylioppilasjuhlissa kaukaiset sukulaiset utelevat sen perään, mutta ei minun todellakaan ole pakko näyttää sitä heille, vaan voin vain sanoa hyvin se meni.

Ylioppilastodistus on vain kasa typeriä kirjaimia, jotka muka kuvaavat kokelasta ja hänen osaamistaan.

Enää kaksi koetta jäljellä ja sitten ei tarvitse huolehtia opiskelusta lähestulkoon vuoteen. Enää kaksi koetta jäljellä ja sitten voin mennä abiristeilylle bilettämään, unohtamaan kaiken stressin ja paineet arvosanoista, tuntemaan ihanaa, sanoinkuvaamatonta oloa, leijumaan monta metriä laivan lattioiden yläpuolella, pitämään kaikkea kivana, positiivisena loistavana... Mutta yli ei saa mennä, sillä omistan helvetin huonon viinapään ja saan liiasta juomisesta aamulla maailman vittumaisimman krapulan, joka pakottaa minut nukkumaan ja välillä oksentamaan pahan olon pois. Siinä kunnossa ei oikein Tukholmasta kauheasti nautittaisi, mikä ei olisi kiva juttu.

Vielä viikonloppu ja sitten olen

vapaa

vapaa

vapaa

VAPAA

VAPAA

VAPAA!

Just wondering...

2011-03-23T07:11:00.003+11:00

Voisinkohan vain nukahtaa, herätä seuraavan kerran kesällä Australiassa ja olla onnellinen?

Two ahead, four done or something like that

2011-03-23T06:25:00.000+11:00

Enää kaksi koetta jäljellä, saksa ja terveystieto, neljä takana. Huh. En malta odottaa, että viikon päästä oon täysin vapaa kaikesta koulusta paitsi että yhteiskuntaopin ja saksan kokeet on edelleen suorittamatta... Psykologia meni päin persettä ottaen huomioon, että tavoite oli L tai E, mutta ainakin pääsen läpi. Menen sitten korottamaan arvosanaa, jos tällä kertaa saadusta kirjaimesta koituu jotain haittaa. Enkku taasen oli odotettua helpompi ja tuntui, että voisin saada jopa L:n, mutta saa nähdä nyt - menin esimerkiksi vaihtamaan viime hetkellä kolme vastausta vääräksi eli menetin kuusi pistettä, en anna anteeksi itselleni jos sen takia jää laudatur saamatta... Ruotsi taasen meni hyvin, tehtävävihko tuntui helpoimmalta, jonka olen koskaan tehnyt, joten saattaa olla mahdollista, että saan eximian.

Sain tietää tänään äidinkielen esseen pistemäärän ja voi jumalauta: 35 pistettä ja päivä meni pilalle, katos kokonaan into koettaa panostaa terveystietoon. Se plus kerrotut tekstitaitopisteet on yhteensä 71, eli just pari pojoa vajaa E:n rajan. Luulin ihan totta, että oisin kirjottanut 40 pisteen esseen, mikä riittäisi eximiaan, mutta enpä näköjään. Täytyy nyt vain toivoa, että pisteet nousis lautakunnassa niin, että yllän E:hen, koska itsetunnolle on kova kolaus, jos saan M:n. Mä tiedän kyllä, että mä osaan äikkää ja että mä olen hyvä siinä myös kurssiarvosanojen perusteella, mutta siltikään M ei riitä mulle. Pakko olla E, pakko olla E, pakko olla E, pakko olla E... Jos sieltä ei tule E:tä lopulliseksi arvosanaksi, niin harkitsen ihan tosissani tarkistusarvostelua - olkoonkin, että lautakunta riistää kyseisestä halusta maksuksi 50 euroa.

Perjantaina on terveystieto ja mä en millään jaksaisi lukea siihen. Miksimiksimiksimiksimiksi mä päätin syksyllä koettaa korottaa sitä nyt miksimiksimiksi? Miksi mun täytyy olla tällainen perfektionisti? Tekisi niin mieli jättää menemättä koko kokeeseen, koska en kuitenkaan osaa mitään, kun aloitin lukemisen käytännössä vasta tänään, mutta en voi tehdä sitä, koska saisin porukoilta kivat huudot päälleni. Arghhhhhh.

Tahdon vaan että kaikki kouluhommat olisivat jo ohi ja että abiristeily olisi jo.

Au pair -perheen löytäminenkin stressaa. Entä jos mä en löydä perhettä tässä kahen kuukauden sisällä? Mitä mä sitten teen? Teenkö sillon lastenhoitohommia täällä Suomessa ja haen seuraavana vuonna yliopistoon, jolloin en pääse toteuttamaan unelmaani? Päättäisipä jo Sydney-perhe, kenet ottaa... Ollaan nyt lähetelty toisillemme pari kertaa maileja, joissa kerrotaan, mitä elämässämme on tapahtunut. Apua. Tahdon niiiin kovasti tohon perheeseen

Into your lives, hopeless and taken

2011-03-15T08:18:00.001+11:00

Tänään oli sitten kuuden tunnin piina äidinkielen esseen parissa. Kirjoitin konseptin täyteen isän ja pojan suhteesta Juha Itkosen novellissa Kaupankäyntiä (jos jotakuta kiinnostaa, tästä voi lukea muut tehtävät ja itse novellinkin) ja tuntuu, että se meni ihan perseelleen - aluksi oli ihan hyvä fiilis, mutta nyt, kun olen lueskellut Abitreenien sivuilta, mitä muut ovat kirjoittaneet, mielipiteeni muuttui. Alkoi tuntua siltä, että kirjoitin lähinnä, mitä novellissa sanotaan isän ja pojan suhteesta, vaikka sitä piti pohtia. Monet ovat kertoneet kirjoittaneensa siitä, että isällä oli monta roolia pojan elämässä ja minä taasen vain sivusin sitä. Otin tekstini teesiksi, että jääkiekko-ottelun tapahtumilla on suuri merkitys pojalle ja tämän isäsuhteeseen, koska sen jälkeen kaikki muuttui. Tämä onneksi taisi sentään olla onnistunut päätös, sillä sensori sanoi Abitreenien nettilähetyksessä, että koska novelli on niin pitkä, jonkin tietyn osan painottaminen on taitavan kirjoittajan merkki ja periaatteellisesti hyvä ratkaisu.

Tekstitaidosta on pohjalla alustavasti 3, 4 ja 5 eli 36 pojoa (tuli aikamoisena mukavana yllätyksenä tuo), joten esseestä pitäisi saada 40 pistettä, jotta saisin eximian (jos alustavat pistemäärät eivät muutu) ja 55 pojoa, jotta saisin varmasti laudaturin. 50 pistettäkin saattaisi riittää, jos L:n raja olisi 86. Oon päättänyt, että oon ihan tyytyväinen E:henkin, vaikka vihlookin, etten yllä laudaturiin, vaikka lukion äikän kurssien keskiarvo on täysi kymppi.

Ylihuomenna on psykologia ja mä olen lähestulkoon luovuttanut sen suhteen, vaikka aion tosin huomenna lukea sitä suunnilleen koko päivän. En tiedä, miten pirussa tässä pääsi näin käymään, sillä psyka on yksi mun lempiaineistani ja sitä on mukavaa lukea. Lukutekniikka ja aikataulutus kai vain menivät pieleen eikä sille voi enää mitään. Tärkeimmältä tuntuu tällä hetkellä se, että pääsen edes läpi ja saan lakin - jos huonosta arvosanasta koituu mulle myöhemmin jostain syystä jotain haittaa, niin sitten saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni ja mennä korottamaan arvosanaa.

Ruotsi huolestuttaa kovasti. En oo lukenut sitä melkein yhtään ja se on jo tasan viikon päästä. Kuuntelusta tuli 62, jos oikein muistan, mikä riittää E:hen, jos luen kunnolla. Täytynee aloittaa jo heti keskiviikkona ruotsi ja lukea sitä sekä enkun että terveystiedon lomassa. Ajattelin tehtailevani opettajalle ruotsin aineita viime vuosin yo-kokeiden aiheista, mutta niitä on tähän mennessä valmiina vain kaksi, pitää siis alkaa toimia tänkin asian kansas. Saksa huolestuttaa myös ihan kivasti; en oo uskaltanut käydä kysymässä kuuntelun tuloksia, koska pelottaa kuulla ne enkä oo myöskään lukenut yhtään. Ehkä pitäis käydä kysymässä ne ja selvittää samalla, onko mulla mahiksia edes M:ään.

Joo, perjantaina oli se ajokoe ja kas kummaa, en päässyt läpi. VITTU. Feilasin jo heti aika alussa, kun ajoin liikenneympyrään ja tein havaintovirheen, että voin jatkaa matkaa liikenneympyrään, vaikka siellä oli jo auto. Toinen konflikti tuli siitä, että mulla oli kaistat yhdessä kohtaa hukassa ja vuorottelin niillä - tätäkään en tajua. Virheen taasen sain siitä, että kipaisin jalkakäytävällä, jossa ei ollut edes ketään, ja lisäksi tutvo huomautti sanallisesti siitä, että pari kertaa ajoin niin eteen, etten nähnyt kunnolla vieressä olevan liikennevalotolpan palluroita. Sain kaiken kaikkiaan kuusi lisäajokertaa, mikä tuntuu aika käsittämättömältä määrältä ottaen huomioon, että mulla on jo 37 ajokertaa käytynä ja että mä oikeasti osaan ajaa; mutta eihän tutvo tätä tiedä, kun ei ole ollut ajotunneilla mukana. Seuraava ajokoe on huhtikuun 1. päivä (aprillipäivänä, ei jeesus...), ja toivon älyttömästi, että pääsen silloin läpi enkä tee mitään vammaista virhettä. Ei olisi ollenkaan kiva aiheuttaa taas kerran uusia parinsadan euron maksuja porukoille.

Ajokoe & stressi ne yhteen soppii

2011-03-11T08:18:00.003+11:00

Nyt ei jaksa laittaa kuvaa, lisään sen sitten myöhemmin.

APUA!

Mulla on vihdoin ja viimein parin (hehheh...) kuukauden autokoulurupeaman jälkeen inssi enkä voi sanoa muuta kuin että voi apuaaaaa. En tiedä, miten saan jännityksen ja stressin pois - en voi kai kuin vain toivoa, että vaan unohtaisin ne heti, kun pääsen ajelemaan. Tietysti olisi myös hyvä juttu, jos viereen sattuisi joku mukava, rento valvoja, joka hylkää ainoastaan silloin, jos joutuu painamaan jarrut pohjaan kokelaan puolesta eikä välitä pikkuvirheistä.

Kivat paineet on siitäkin, että oon autokoulutaukoiluni vuoksi tuottanut porukoille jo 200 euron lisämaksut lisäajotunneista, niin en todellakaan tahdo aiheuttaa samaa summaa uudestaan vain siksi, että töppäilin jotain ajokokeessa. Parasta olisi siis vain onnistua ja päästä läpi.

Sain tänään ahkeroitua ja luettua viis ja puolisen tuntia lähikirjaston lukusalissa tiedonkäsittelyn perusteita eli psykologian neloskurssia. Tuonne kun olisin heti kaksi ja puoli viikkoa sitten lukuloman alettua tajunnut mennä, niin onnistumisprosentti kirjoituksissa olisi paljon korkeampi... Taidan mennä sinne jatkossakin, siellä kun ei oo mitään netin ja television tapaisia houkutuksia, joiden ääreen tuntuu mahtavalta siirtyä kirjojen luota.

Nyt voisin tehdä ennätyksen tällä ns. lukulomalla ja mennä ~~nukkumaan~~ koettamaan, saanko jännityksen takia unta.

NOT a good day

2011-03-09T07:47:00.001+11:00

Tänään ei oikein ollut hyvä päivä. Tai no, kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes menin kouluun (sitä ennen heräsin kahdeksalta, aloitin lukemisen yhdeksältä, luin suunnilleen putkeen 12:30 asti ja lähdin sitten kouluun psykologian abitreeneihin). Aluksi sain tietää, että abitreenit olivatkin alkaneet 12:30, vaikka ilmoittautumislapussa luki tasan tarkkaan kello 13, minkä jälkeen näin, että yksi äärettömän ärsyttävä, kovaääninen ja ylimielinen kakkonen oli myös tullut abitreeneihin. Toivoin, ettei herrasta koituisi mitään haittaa, mutta turha toivo: se yritti itsepintaisesti pysyä yhdessä kannassaan ja vaikka opettaja kumosi kannan monella perusteella, poika yritti silti väittää vastaan eikä ymmärtänyt olevansa väärässä. Tämä tietty hidasti kivasti opettajaa vielä sen lisäksi, että opettajalla itelläkin on tapana ajautua kaukaisille sivupoluille varsinaisesta asiastaan muun muassa alkamalla selittää ihanasta lapsenlapsestaan.

Jotenkin muhun pakkaantui jo äärimmäinen ärsytys tuolla abiteeneissä sen inhottavan pojan vuoksi, ja purin sitä sitten hieman porukoihin kotona puhumalla tiuskivalla äänellä. Olisi ollut tietty mahtava juttu, jos ärsyyntyneisyys olisi jäänyt siihen, mutta ei tietenkään: tiivistetysti aloin itkeä ajotunnilla. Vitutti ja ärsytti vain niin äärettömän paljon etenkin se, että ajamisestani tuntuu vieläkin löytyvän tällaista-ei-sallita-ajokokeessa-tyylistä huomautettavaa. Ja kun tähän vielä lisätään kaikki mukavat stressit ja paineet kirjoituksista, niin soppa on valmis. ♥

Voi luoja, vihaan itsessäni sitä, että lähestulkoon aina, kun mua alkaa itkettää, niin mähän itken. Aivan kuin olisin joku uhmaikäinen lapsi, joka ei osaa säädellä tai hallita tunteitaan vaan alkaa itkeä holtittomasti.

Hylkäsin muuten Brisbane-perheen ihan vain niiden kamalien työtuntien takia. Ei musta todellakaan ole lähestulkoon kokopäiväiseksi äidiksi pienelle vaahtosammuttimelle - 30 tai 35 tunnin viikot on asia erikseen. Toivonkin nyt todella, että Sydney-perhe hyväksyis mut, koska se on paras perhe, jonka oon löytänyt. Lauantaina puhuttiin Skypessä ja se meni ainakin musta hyvin; puhelussa hostäiti sanoi, että voin kysellä kysymyksiä heidän nykyiseltä au pairiltaan ja informoida sitten, haluaisinko yhä tulla heille au pairiksi. Lähetin sitten kysymyksiä au pairille, sain vastaukset, olin vieläkin enemmän vakuuttunut perheestä ja kerroin perheelle, että olen vielä halukas tulemaan heille auppariksi. Jotenkin lapsellisesti ajattelin, että tässä se hakuprosessi nyt oli: perhe ilmoittaa, haluaako minut vai ei, mutta eiväthän asiat tietenkään olleet niin. Hostäiti nimittäin vastasi, että hän ajattelee, että meillä olisi todella hauskaa ja näin ja ehdotti sitten, että jatkaisimme e-mailien lähettämistä ja kertoisimme, mitä elämissämme on tapahtunut. Näin saataisiin kuulemma selville, olemmeko sopivia toisillemme.

Toivon todella, että tämän perheen kanssa tärppäisi, koska tuntuu raskaalta aloittaa hakuprosessi uudelleen ja käydä läpi kaikki sen osiot. Kuinkakohan moni muu perheeseen hakeneista (joita on perheen profiilin mukaan 19 mun lisäkseni) on päässyt tähän saakka? Täytyy toivoa, ettei kovin moni. Tahtoisin todellatodellatodella kovasti tohon perheeseen - siitä kun ei tunnu löytyvän mitään miinuspuolia nyt, kun tunnen perheen paremmin, vaan pelkkää plussaa.

More closer to the edge

2011-03-06T19:27:00.000+11:00

Liityin nyt minäkin tumblriin:

http://morecloserttedge.tumblr.com/

Tarkoitus olisi, että tuo olisi ikään kuin lisäosa tälle blogille (siksi nimessä on More), jonne postaan kaikkea mitä mieleen tulee - lähinnä kivoja kuvia, tosin.

Ffffffffuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu

2011-03-04T08:31:00.000+11:00

Dadidudadidaa, missaan näköjään taas kerran 30 Seconds to Marsin keikan - yhden ainoan bändin, jota palvon ja rakastan yli kaiken. En päässyt viime vuonna Provinssiin Kreetan-matkan takia ja nyt en pääse Tallinnaan, jos lähden au pairiksi heti lakin saamisen jälkeen. Ja millainen keikka siellä on? TOTTA KAI suurin keikka ikinä, joka bändillä on ollut!

FUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCKFUCK.

En näe niitä taas ikuisuuteen, koska musta se, että ne tulee Tallinaan, tarkoittaa, ettei ne tule Suomeen enää tänä vuonna. Ja jos tulevatkin, niin mä olen silloin au pairina toisella puolella maailmaa. Arghhhhh. Ja sekin on saletti, että tuskin bändi tulee Australiaankaan vähään aikaan, sillä siellä on nyt (vai kohta?) jotkut festarintapaset, joissa se esiintyy. Aijai miten äärettömän kiva juttu, jeejee!

Huomenna on ruotsin abitreenitentti ja se tulee menemään päin helvettiä. Mun pitäisi osata kirjojen kappaleiden sanastoa ja niiden kääntämistä plus vielä keskeiset kielioppiasiat. Ei tule kesää ei, en oo vielä juurikaan ruotsia lukenut, vaikka tavoitteet on siinä E:ssä ja tiedän, että mun täytyy tehdä töitä sen eteen.

Parin viime päivän tunnelmat tiivistetysti: stressaa ahdistaa itkettää autokoulukin menee päin persettä sen opettaja on ilkeä en osaa ajaa enkä pääse inssiä läpi opettaja ehdotti jo seitsemää lisätuntia eli kokonaiset 210 euroa pitäisi pulittaa koska mulla oli pitkä tauko yhdessä vaiheessa ja jos en pääse inssiä läpi niin taas tulee vielä enemmän maksettavaa stressaa ahdistaa itkettää mitä jos mä vaan unohtaisin ylioppilaskokeet ja olisin välittämättä niistä tuloksista I'm soooooo going to fail there en mä jaksa lukea enää vaikken oo sitä vielä edes paljon paskaakaan tehnyt tahtoisin edelleen vain nukkua seuraavan kuukauden.

Stylish blogger award

2011-03-01T08:49:00.002+11:00

Sain tämän palkinnon ihanaisilta Noopilta ja Alpinaelta (kiitos vielä kerran, aww!) <3

Palkintoon kuuluu myös haaste, jossa pitää kertoa seitsemän satunnaista asiaa itsestään ja välittää sitten palkinto 15 ihmiselle.

Okay, here we go:

1. Rakastan Vampyyripäiväkirjojen Damon Salvatorea! AH mikä hahmo.
2. Samaa tietokonetta käyttävät meillä sekä minä että äiti eikä meillä ole erillisiä käyttäjätunnuksia tähän.
3. Olen aivan totaalisen koukussa pariin Facebookissa olevaan peliin.
4. Olen suunnitellut perustavani toisen blogin, jossa kerron kuulumisiani Australiassa/Uudessa-Seelannissa - jos siis pääsen au pairiksi.
5. Minulla todettiin pienenä kaikkia eläimiä koskeva eläinallergia, mutta se on lieventynyt roimasti vuosien aikana: esimerkiksi ala-asteella, kun olin kämpässä, jossa on koira, silmäni alkoivat punottaa hyvin selkeästi ja niitä alkoi kutittaa, mutta nykyään minulle ei tule samanlaisessa tilanteessa mitään oireita. Kissa-allergia tosin ei ole yhtään parantunut.
6. Aion luovuttaa verta jossain vaiheessa. Pitäisi vain saada varattua aika...
7. Haluaisin nähdä Black Swan -leffan.

Ja palkinto menee seuraaville henkilöille (osa heistä saattaa tosin olla jo saanut palkinnon, I dunno):

maite

Peppiina

Hilla

Lou

Abbey

marika

Hera

It's not gonna make me good, make me adopt a puppy

2011-03-01T08:23:00.002+11:00

I wish I looked like that.

Joo-o, menipä taas hyvin tänään. Tulin ajotunnilta kotiin 10:15, minkä jälkeen katsoin pari nauhoitusta pois digiboksilta, joten sain aloitettua ruotsin kertauskirjan ja normioppikirjojen lukemisen yhdeltätoista - mutta tadaa, sitten äiti soittaa suunnilleen kahdeltatoista ja pyytää minua ottamaan selvää parista Brisbane-perheeseen liittyvästä asiasta ja kehottaa kyselemään asioita heidän nykyisen au pairinsa kanssa. Puhuessa meni älysti aikaa, kun selitin kaikkea muutakin liittyen Australiaan aka vajaa tunti. Sen jälkeen vielä keskustelin perheen nykyisen au pairin kanssa ties kuinka kauan ja utelin kaikkea, ja yhtäkkiä kello olikin jo vähän vaille kaksi! Sain jatkettua ruotsin normioppikirjojen kielioppiin ja pariin kappaleeseen terveystietoa, kunnes pitikin lähteä lastenhoitajakoulutusjuttuun. Täydellinen epäonnistuminen siis tänäänkin, jee!

Brisbane-perheessä on yksi mukavan iso miinus: työtunnit. Kyselin heidän nykyiseltä au pairilta työtunneista, kun perhe itse jätti epähuomiossa (?) vastaamatta siihen Skype-puhelun sopimisen lomassa, ja au pair kertoi heräävänsä 6:40 ja jatkavansa työtä iltakuuteen saakka. Wtf? Täytyy huomenna kysyä siltä, tykkääkö se itse herätä aikaiseen vai herääkö hän ennen seitsemää lasten vuoksi ja millaista nuoremman kotona olevan tytön hoitaminen oikeasti on (vanhempi on koulussa), millainen hänen päivärutiininsa on. Brisbane-perhe vaikuttaa todella mukavalta ja lapset ihanilta, mutta jos työtunnit ovat oikeasti tuollaisia, niin kieltäydyn paikasta - olisin ikään kuin kokopäiväinen äidin korvike lapselle, mikä ei oikein ole hyvä juttu, koska au pairin työtuntien suositellaan olevan Australiassa 30-35 viikossa.

Sydney-perhe ei ole vielä vastannut. Toivottavasti saisin heistä edes jotain tietoa huomenna tai tulen hulluksi koko perheen etsinnän kanssa. Worst case scenario on tosiaan se, etten löydäkään perhettä ja jään Suomeen tyhjän pantiksi himaan tai tekemään lastenhoitotöitä. Mä en tahdo että niin tapahtuu, mun on pakko päästä au pairiksi. Tuntuu, että se koko homma on luotu just mua varten ja että mä tulen rakastamaan sitä yli kaiken. ~~Toivottavasti en tule sitten pettymään suurine odotuksineni.~~

Lupaan muuten tehdä tämän haasteen ainakin osaksi mahdollisimman pian, believe me or not.