Lauantaiyö baarissa: Marco, 26, Italiasta. Lauantaiaamuyö toisessa baarissa: Joe, enkysynytkoskaanikääehkäyli30, paikallinen, italialaiset vanhemmat. Tanssitaan yhdessä, nuollaan, saan drinkkejä (tosin vain ensimmäiseksi mainitulta).
Tuli tehtyä ensimmäisen kerran elämässäni kaksi asiaa: tultua kotiin varttia yli yhdeksän aamulla ja sanottua She doesn't have to know. En oikeestaan uskonut, että ikinä tulisin päästämään suustani noi sanat, mut yay, nyt on sekin koettu. Marco kertoi heti ensimmäiseksi tästä Brisbanessa asuvasta sort-of-girlfriend-tyypistä, mihin mä sitten kommentoin, ettei tytön tosiaan tarvitse saada tietää. Jollei kyseessä ois ollut vaan sort-of-girlfriend, jonka kanssa ovat vain tapailleet mutteivat oo yhdessäyhdessä (= keskustelleet asiasta), oisin unohtanut koko tyypin. Kai.
Oli hauska ja ihana ilta, tahdon tollasia lisää paljonpaljon! Ehkä mulla on sitten jonkinlaisia mahdollisuuksia siihen, että tulisin joskus saamaan parisuhteen - tai sitten Marcolle ja Joelle kelpaa kuka tahansa muija.
Jokin kerta mä vielä lähden jonkun mukaan.
Mut se ei kyllä taida onnistua näiden mun nykyisten kaverien kanssa, me pidetään huolta toisistamme. Sen yhden suomikaverin kanssa ois onnistunut, se lähti kerran jonkun jätkän mukaan ja yöpyi sen luona.
Oon vaan niin äärettömän turhautunut, turhautunut kaikin puolin. Oon yheksäntoista, for fuck's sake. Yheksäntoista.
Oon vaan niin äärettömän kyllästynyt, kyllästynyt kaikin puolin. Alan jo kaikesta huolimatta menettää uskoa siihen, että mulla ois joku päivä joku ihana vierellä.
En jaksais millään oottaa enää yhtään enempää, vaikka tiiän, et todennäkösesti tulisin katumaan päätöstäni panna jotakuta täysin tuntematonta, et aattelisin sen olevan äärettömän typerää.
Ystävät vaan ympärillä aloittaa parisuhteita ja on onnellisia rakkaidensa kanssa. Mutten minä. En oo vieläkään täs parin vuoden aikana ymmärtänyt, miks sen täytyy olla niin vitun vaikeaa mulle, mitä mä oon tehnyt ansaitakseni sen.
En ikinä tuu erittäin todennäkösesti kokemaan, millasta on olla inttileski. Ei siinä varmasti oo mitään kivaa olla erossa rakkaasta, mut jotenkin oon kateellinen mun kaverille, jonka poikaystävä on tällä hetkellä armeijassa.
Oon kade, kade, kade, kade, kade, kade, kade.
Että vihaan olla kade.
Voisin niin helposti päättää Tonight I am going to get laid ja pitää huolen siitä, että mun päätökseni toteutuis.
Mutta enhän mä oo sellanen.
Vai oonko?
Oon sitä mieltä, ettei mua katsoessa uskois, että oon party girl, en vaan näytä sellaselta. En oo kaunis, täysin blondi, laiha tai pidä lyhyitä mekkoja.
Mä en ihan totta enää jaksaaaaaaaaaa tätä tunnetta.
Moiiii! En oo pitkään aikaan kommentoinu mutta nyt on pakko taas. Nimittäin melkeen aina ku luen sun blogia nii musta tuntuu että lukisin mun omia ajatuksia! Ollaan monin tavoin niiiiiiin samanlaisia ja kiinnostuneita tosi monista samoista asioista, ja mietin että ois tosi kiva tuntee sut paremmin :) Haluisitko vaik meilailla mun kans? :) Jos haluut nii lähetä postia osotteeseen noopin@suomi24.fi, voitais vaikka haaveilla yhessä meiän tulevista poikaystävistä ja vaikka mistä <3
VastaaPoista