On Monday two weeks ago

Ei ideaa, miksi julkaisen tämän vasta nyt, mutta:

Voi että kun hävettää ja nolostuttaa vieläkin. Samalla tuntuu todella oudolta. Mulla on vaan kaksi kolme kertaa käynyt silleen, että osa illan tapahtumista on hämärän peitossa, mutta ikinä en oo saanut näin pahaa blackoutia. Yks kaveri kysyi, mitä muistan illasta ja kerroin sille samat jutut, jotka mainitsin edellisessä postauksessa ja pyysin sitä vähän valottamaan iltaa jos se tahtoo. Oltiin kuulemma päästy jonon ohi baariin sisään, mutta meidät oli heti potkaistu ulos mun takia, minkä jälkeen mentiin Mäkkäriin ja kaveri osti mulle Happy Mealin, joka ei kuulemma kauheesti maistunut. Ennen junamatkaa päädyinkin kuulemma sitten maalaamaan vessan lattian kaakeleita uudella värillä, sepä mukavaa. En todellakaan muista yhtään mitään siihen viittaavaakaan, että oltais oltu Mäkkärissä tai että oisin halaillu pönttöä juna-asemalla, mikä on tuntuu äärettömän oudolta ja pelottavalta. Vielä enemmän oudon ja pelottavan tästä kaikesta tekee se, että mulla ois parin tunnin blackoutista päätellen pitänyt olla eilen vuosisadan karsein krapula, mutta eipä ollut. Oli aamulla vain hieman huono olo, jonka sain enimmäkseen pois työntämällä sormet kurkkuun ja pakottamalla itseni oksentamaan.

On ihan absurdi tunne, kun joku kertoo mulle mun tehneen jotain, mistä mulla ei oo pikkiriikkisintäkään muistikuvaa.

Huhhuh. Tänään oli kymmenen tunnin työpäivä, joka meni suhteellisen nopeasti. Aloitin 8:30 ja 45 minuuttia myöhemmin hostäiti lähti ajamaan mua ja lapsia tälläseen paikkaan enkä tietystikään neroudessani tajunnut ottaa kameraa mukaan, mulle ei ees tullut mieleen sitä mahdollisuutta. Onneksi mulla oli sentään kännykässä kamera, millä ei tosin saa kamalan hyviä kuvia. Kaukana siinsi Melbournen keskusta ja sen ympärillä muu osa Melbournea, näin siis kaiken sen sieltä korkealta - harmittaa tosiaan älyttömästi, ettei ollut kunnon kameraa mukana, sillä se maisema jos mikä ois ollut ikuistamisen arvoinen.

We hate you!
I'm not listening to you! *näyttää kieltä* x 100
You don't boss around me and my brother!
Kaiken tuon kuulin maanantain aikana tyttöjen suusta, etenkin vanhimman. Tiedän, ettei pitäis välittää tai ottaa itteensä, mutta kyllä nuo sanat saavat kyyneleet silmiin - etenkin, kun hostäiti sanoo vain Noin ei saa puhua kenellekään ja jättää asian siihen. Sekään ei oo kivaa, että aamulla, kun herään ja menen keittöön, jossa lapset jo ovat, pojat osoittavat ja mua ja sanovat vauvakielienglanniksi Sinä yök!, mikä etenkin saa mut itkun partaalle. Ei kivaa, ei. Tuohon ei varmaan tule loppua, ennen kuin hostäitikin on vahvasti halukas kytkemään pois tollasen törkeyden. Saa nyt nähdä, miten tää jatkuu.

// OHO. Tää on kolmassadas postaus o__o