At the Melbourne airport

Hieman koomainen olo. Tuli taas erittäin fiksusti nukuttua alle neljä tuntia, koska jumituin katsomaan Queer as Folkia ja Ringeriä, hehe.

TARVITSEN KAHVIA.

Taksin tilasin jo 5:45 koska äiti käski ja sanoi, etten ainakaan silloin myöhästy, vaikka olisi jostain kumman syystä ruuhkaa lentokentällä. Lento Sydneyyn lähtee about puolen tunnin päästä kaheksalta, paluu on 19:35 sunnuntaina. Tää on todennäköisesti vika kerta, kun tuun tuolla käymään (ennen sitä kolmen kuukauden reppureissua, jonka teen joskus kun on rahaa ja aikaa - eläkepäivilläni? - tänne Australiaan ja jolla näen kaiken mitä en vielä oo ehtinyt näkemään). Harmi, sillä Sydney on ihana kaupunki.

Lennän Virginillä. So ironic.

Tarvitsen ruokaakin. Herätyksen laiton 5:25, joten en ehtiny napata mitään aamiaiseksi, kun piti panna matkalaukkuun vielä muutamia vaatteita. Ei ois kyllä maistunutkaan. Täytyy kestää Sydneyhyn saakka ilman mitään ruokaa, koska lentokenttähinnoilla en tahdo ostaa mitään.

Toivottavasti täällä ei mee paljon rahaa (turha toivo? Ostareilla ois tarkotus vierailla taas). Ois tarkotus tosiaan säästää, jotta voisin ehkä käydä sitten toukokuussa Ayers Rockilla ja kenties jossain muuallakin. Tällä kertaa tiiän ainakin ostaa viikkopassin junaan ja bussiin, mun pitäis käsittääkseni säästää sen avulla rahaa, vaikken viikkoa täällä ookaan.

Mutta nyt täytyy lopettaa, matkustajia otetaan sisään koneeseen. Eessä on puolentoista tunnin matka 880 kilsan päässä olevaan Sydneyyn.

Still lost and disturbed

Voi apua, sydän hypähti perjantaina, kun toi mun tänne Suomesta muuttanut kaveri laittoi Tahtooko neiti viedä mut ulos silloin kun mulla on synttärit? 8) -viestin Facebookissa. Viedä ulos?! Niin kuin treffeille? mä mietin. 

Mutta sitten parin hämmentyneen ajatuksen jälkeen muistin, että sillä on tyttöystävä Suomessa, joten niinpä tietysti, se siitä sitten. Lol, sydän hypähti siitä huolimatta, että pidän kyseistä tyypistä vain kaverina. Tai kuolasinhan mä salaisesti sen laihaa vartaloa, jonka näin koska käytiin uimassa viikko sitten perjantaina ennen kuin mentiin niille...

Anyway. 

Hänään on enää kolme kuukautta jäljellä aikaa täällä. Kolmen kuukauden päästä mun täytyy poistua maasta, kolme kuukauden päästä mulla on lento Singaporeen. Mä en tahdo ja tahdon lähteä. Mä tahdon ja en tahdo jättää Australiaa. Enimmäkseen ehkä en tahdo. Toki kaipaan perhettä ja ystäviä, mut Australia... Tää on jotain niin erilaista verrattuna Suomeen, ihan kuin oisin eri planeetalla. Voisin mielelläni jäädä tänne vielä toiseks vuodekskin, jos se vaan ois mahollista, ihan totta.

Toki oon innoissani Saksaan menemisestä - mikä muuten on hyvin, hyvin todennäköisesti tapahtumassa - mutta oon vaan niin ihastunut tähän maahan. Oon niin ihastunut ystävällisiin ihmisiin, jotka ovat tulleet tänne maailman kaikista kolkista; ilmastoon, joka ei juurikaan tunne pakkasasteita tai lunta; siihen vaikutelmaan, että täällä saa vapaasti olla mitä haluaa; yötaivaaseen, jossa on paljon enemmän tähtiä näkyvillä kuin Suomessa; kaikkiin nähtävyyksiin; ainutlaatuseen eläimistöön ja kasvillisuuteen... Kaikkeen.

Lisäksi mua ei yhtään innosta se, että mun täytyy alkaa Saksassa lukea pääsykokeisiin. En mä ees tiiä minne mä haluan tai mitä opiskella - se on ainoostaan tiedossa, että tykkään psykologiasta, suomesta ja enkusta eniten, mutta mitä voisin sitten tehdä niillä? Tahonko mä psykologiksi, opettajaksi, kääntäjäksi? En mä tiedä. Pitäis kai Suomeen palatessa vihdoinkin vierailla ammatinvalintapsykologin luona, jos siitä vaikka sattuis olemaan jotain apua, koska mä oon ihan totta hukassa tän asian kanssa.

Senkin mä tiedän, että mä haluan ihanan kumppanin, vähintään kaks lasta sen kanssa ja työn, josta mä nautin mutta jossa on kuitenkin hyvä palkka.

Lukion ekalla luokalla, kun psykan sijainen käski meitä sulkemaan silmät ja kuvittelemaan, missä me ollaan viiden (vai kymmenen? En enää muista) vuoden päästä, mä näin mielessäni itseni kivassa asunnossa jonkin kaupungin keskustassa. Näin myös miehen ja pienen tyttölapsen, joka oli tulossa iloisena mua kohti.

Hassua on muuten se, että mua yhä häiritsee mun ylioppilaskoesuoritukset. Enkussa eka syksyllä 2010 olin yhen pisteen päässä eximiasta, sitten seuraavan vuoden keväällä jäin kolmen vitun pisteen päähän laudaturista. Ärsyttävintä ikinä onkin se, että tiiän tasan tarkkaan, mistä ne puuttuvat kolme pistettä tuli: siitä, että vaihdoin viime tinkaan kolme alun perin oikein ollutta kohtaa (kaks pojoa jokainen) luetunymmärtämisessä, koska ajattelin Ei tää voi olla näin helppo, YTL on tehny näistä tarkotuksella kompakysymyksiä. Saksassa taasen sain 242 pistettä, kun eximian raja oli 244. Kaks pistettä meni siitä, että vaihdoin kuullunymmärtämisessä taas kerran alun perin oikein valitun vastauksen väärään, koska toinen vaihtoehto kuulosti paremmalta. Tää vaihtoehto olikin sit kusipäinen kompa: sekotin sanat psychisch (psyykkinen) ja physisch (fyysinen) keskenään. Luulin, et vastauksessa puhuttiin fyysisestä (jollon se ois ollu oikea), mut siinä puhuttiinkin psyykkisestä ja sinne meni sit se kaks pojoa. Tahtoisin, että noi tulokset jättäis mut jo rauhaan, mutta ne vain pyörii vieläkin aika ajoin mielessä.

Oonkin aatellut, että jossakin vaiheessa ton Saksassa vietettyjen kuukausien jälkeen kävisin uusimassa lyhyen saksan yo-kokeen ja koettaisin saada sen E:n. On varmaan todennäköstä, että osaisin sillon saksaa paremmin kuin about vuos sitten keväällä. Psykakin ois kiva uusia, koska siinäkin multa puuttu kaks helvetin pistettä E:stä, mikä ois varmaan suht helppo korjata kunnollisella lukemisella.

En tahtois tosin palata siihen kaikkeen pänttäämiseen, johon liittyy mulla niin paljon perfektionismia ja stressiä, mutta kai mun täytyy tehdä se ainakin pääsykokeiden kanssa. Onhan yliopistokoulutuksesta paljon hyötyä kaikessa ja eiköhän työnantaja palkkaa mieluummin yliopiston käyneen kuin ns. pelkän ylioppilaan. En mä tiedä mitä muutakaan tehdä, en mä voi hoitaa näitä lapsia ikuisesti tai mennä suoraan töihin tekemään jotain randomia jonnekin randomiin paikkaan.

Regrets, envy in my eyes

MIKSI J:N TÄYTYY VIELÄKIN PYÖRIÄ MIELESSÄ MIKSI MIKSI?

Koko jutusta on kohta puoltoista vuotta aikaa, miksen mä oo jo päässyt yli? Vai oonkohan mä onnistunut siinä? En varmaankaan, koska mä kelaan koko ns. suhdetta mielessäni aina välillä ihan liikaa. Ehkä mua häiritsee se, etten ikinä saanut kuulla varsinaisia syitä meidän ns. erolle, koska me ei tavattu enää sen tekstarin jälkeen, jossa se ilmoitti "haluavansa erota". Ois pitänyt nähdä se vielä yhden kerran ja kuunnella, mitä sillä on sanottavana. Mutta mua kai pelotti liikaa kuulla, mikä meni vikaan.

Toivoisin, että voisin vaan unohtaa koko jätkän. Eihän sen kanssa oleminen tuntunut edes oikealta; kun käveltiin käsi kädessä, mut valtasi sellanen äärettömän kumma, vähän ahdistunut tunne, jolle en löytänyt syytä. Ja vaikka toi tunne ois muuttunut ajan mittaan tosi hyväksi, ei J muutenkaan ois ollu hyvä poikaystävä, koska millanen tyyppi ei suostu antamaan tytölleen edes pientä suukkoa selvänä julkisella paikalla? Mä tahdon ihmisen, joka ei pelkää näyttää että se seurustelee, joka ei pelkää osottaa tunteitaan seurustelukumppaniaan kohtaan.

Mä vihaan sitä, että oon yksin. Mä vihaan sitä, että mä vihaan olla yksin. Miksen mä vain kykene nauttimaan sinkkuudesta, siitä, että voin vapaasti käydä ulkona milloin vain haluan, nuolla tuntemattomia baarissa jos haluan (jos mä siis sattuisin kiinnostamaan jotakuta, ofc), viettää aikaa kenen kanssa haluan? Mä en vain pysty nauttimaan tästä, mun mielestä sinkkuudessa ei oo mitään ihanaa tai nauttimisen arvosta. Mä vaihtaisin tän vapauden millisekunnissa seurustelusuhteeseen, jos vain löytyis joku ihana, joka ajattelee samoin musta.

Mä en vain löydä vastausta sille, miks just mun on täytyny kestää sinkkuutta näin älyttömän kauan ja miks muiden ei, miks mun kolmen koko elämänsä sinkkuna viettäneen kaverin tilanne on muuttunu seurustelusuhteeks ja miks mun ei. Miks miks miks miks miks miks MIKS.

Tiiän, että oon puhunut tästä kaikesta about miljardi kertaa but I just can't help it. Kirjottaminen tänne helpottaa.

Kaikki tää alkaa häiritä päivä päivältä enemmän, koska kohta mulla on enää puol vuotta kakskytvuotissynttäreihin. Mua vaivaa ja pelottaa, että oon jo jääny monesta asiasta väliin, muun muassa niiden teinipariskuntien hetkistä, joissa hormonit hyrrää tuhatta ja sataa ja pojalla alkaa seisoa jo pelkästä yhdestä ajatuksesta. Saattaa kuulostaa ihan naurettavalta, mut luen naama vihreänä kateellisuudesta tätä Demi.fi:n topicia ja pelkään, etten ikinä saa kokea mitään tollasta, koska mun mahdotonllinen tuleva poikaystävä tulee varmaan olemaan samanikänen.

Mä oon vain niin äärettömän kateellinen kaikille seurusteleville ja mulla on obsessio arvostella pääni sisällä pariskuntien kauniimpaa puoliskoa: miltä se näyttää, onko se kauniimpi vai rumempi kuin mä, onko se laiha, millanen tyyli sillä on, vaikuttaako se suositulta tytöltä. Mä yritän kaikin puolin löytää asioita, joita sillä on mutta mulla ei ole. Joskus - tosin harvoin, kuten arvata saattaa - havaintojen lopputuloksena on ajatus Miten helvetissä toi voi seurustella mutta mä en?

Mua ärsyttää myös se, ettei mulla ole täällä ketään, jonka kanssa mennä homobaariin. Tai se yksi kaveri on, jolle oon miettiny kertovani tän blogin osotteen, mutta ihan minimaalisena ongelmana on vain se, että se on 17. Mä en tykkää mennä ikinä yksin baareihin, mulla on aina oltava seuraa (tai en oo tosin ikinä kokeillut, mutta mutta).

Kaks viikkoa sitten oltiin vakkaribiletyskaverin kanssa homobaarissa, jossa käytiin kattomassa yhen aupparikaverin bändin esitys. Sen loputtua kaveri tahto lähteä, koska viime kerralla, kun se oli siellä, jotain viis tyttöä tuli iskemään sitä, mikä ei ollut kuulemma kaikista mukavin juttu, koska se on hetero. Mä yritin siinä sit sanoa, et voihan baarista löytyä hetero- tai biseksuaalimiehiä, mut se ei oikein vakuuttanut kaveria ja niinpä me sit lähdettiin pois, koska hiljennyin selittely-yrityksen jälkeen. Teki mieli sanoa, ettei mua haittaa, jos joku naispuolinen tulis osottamaan kiinnostustaan, että oisin pikemminkin mielissäni siitä, mut päätin tosiaan olla hiljaa. Ei mun kaveri homofobiselta vaikuta tai miltään - oli se sentään ollut siellä homobaarissa kerran aikasemmin ihan vapaaehtosesti - mut jotenkin vaikutti paremmalta vaihtoehdolta olla paljastamatta tota pikku yksityiskohtaa. Eikä kaverilla ois anyway varmaan ollut kauhean hauskaa katella mua jonkun tytön kanssa siellä.

Helmikuun 29., mikä hassu päivä.

Hi, I'm Miss Pathetic, nice to meet you!

Hahaa, oon niin säälittävä, että menin vajaa viikko sitten Vauva.fi-sivun keskustelupalstalle tekemään tällaisen topicin. Tuli vain jostain kumman syystä yhtäkkiä impulssi mennä tekemään tollanen topic - ja vieläpä äidin roolissa. Tuntu vaan jotenkin paremmalta vaihtoehdolta olla joku muu kuin se kokematon yheksäntoistakesänen itse, aattelin että saisin siten helpommin vastauksia tai jotain. Koska ainoostaan kolme mun tuttua (plus te lukijat) tietää mun ongelmaisista ajatuksista tän koko jutun suhteen, tahdoin saada lisää mielipiteitä siitä ja lukea vastaajien omia kokemuksia, tahdoin vakuuttua siitä etten mä ehkä olekaan niin harvinainen tapaus vaikka vain kaksi mun tutuista ei oo seurustellut kertaakaan elämänsä aikana.

Oikeestaan oon tyytyväinen, että tein ton topicin, vaikka vastaus Ei ole. Saattaa myös valehdella ja tuo joku miespuolinen, joka väitti että mulla ois ollut ihailijoita, mutta oon vaan jättänyt ne huomiotta ja tähdännyt suositumpiin poikiin, sai hieman negatiivisia tunteita aikaan.

Ehkä mä en oo sittenkään niin kamalan yksisarvinen tän asian suhteen - mutta edelleen mua kyllä häiritsee koko asia helvetisti, toi kyseinen yksityiskohta ei oo ikävä kyllä muuttunu mihinkään.

Ja edelleen mut teki surulliseksi se, ettei lauantaina kukaan tullut tanssimaan mun kanssa, ei vaikka yritin kuinka tanssia vähän flirttailevasti kaikkien niiden yksin olevien poikien edessä. Ei auttaneet korkkarit eikä panostus meikkiin. Ehkä ois vaan pitänyt laittaa se lyhyt pikkumusta. Katselin kateellisena muita tyttöjä, jotka tanssi ja/tai nuoli söpöjen poikien kanssa. Oltiin baarissa, jossa soitettiin punk-, hardcore-, emo-, metal-, alternative-, party-, indie- ja retromusaa ja joka oli siksi täynnä erittäin kivan näkösiä poikia ja tyttöjä. Mutta ei kukaan niistä ollut kiinnostunut musta, ei tietenkään. En mä tahtonut mitään muuta kuin jonkun jonka kanssa tanssia ja jota pussailla, saada tuntea olon ees hetken ajan sellaseks, että joku tahtois mut.

Ehkä sit ens viikonloppuna. Paitsi en mä tiiä kenen kanssa mennä ulos; mun vakkaribiletyskaveri lopetti just au pairina ja lähti matkustelemaan ja muut tutut taasen on varattuja.

Enkömävaanhelvettisoikoonvoiyksinkertasestitavatajonkunihananäämiksjonkinnäinsimppelinasiantäytyyollaniinvitunvaikeeeeeeeeetaaaamitämäoontehnyansaitaksenitänihanoikeesti.

Oiskohan liian myöhästä vihdoinkin tehä mun profiili valmiiks tolla aussinettideittailusivustolla? Oon kuitenkin lähössä jo kolmen kuukauden ja vähän yli viikon päästä (MIHIN. TÄÄ. AIKA. ON. OIKEIN. MENNYT?!)

She ran away in her sleep

Kaikki pitävät vähempää syömistä hyvänä ideana. Äiti, isä, hostäiti, hostisä, kaverit. Äiti näki isän napsimat, rannalla otetut kuvat musta, sanoi, että pyöreyden huomaa ja alkoi puhua että mun täytyy alkaa syödä salaatteja ja jättää kaikki herkut pois. Valitin kaverille Skypessä lihoneeni ja se vastasi Liikunta, liikunta, Sca, liikunta. Maanantaina sanoin ilallisella olevani täynnä (niin kuin olinkin), vaikka lautasella oli vielä ruokaa (mitä ei oo juurikaan tapahtunut aikasemmin), niin hostäiti kysyi, kuis oon jo täynnä, mihin sitten vastasin Päätin, ettei mun ole tervettä syödä yhtä paljon ku hostisä ja tadaa, hostäiti sanoi että oon todellakin oikeassa. Lisäks joskus viime viikolla olin syönyt lautasen tyhjäksi ja hostäiti kysyi, otanko lisää, mihin vastasin kieltävästi ja sain hostisältä kommentin Good choice.

Voin siis ihan hyvin alkaa laihduttaa, etenkin koska se on muidenkin mielestä totaalisen hyvä asia.

Oon tosiaan alkanut syödä vähemmän, ottaa pieniä annoksia, jotta saisin vatsalaukun pienenemään automaattisesti. Jotenkin tuntuu siltä, että sen koko ois jo muuttunut, koska vaikutan olevan aiempaa nopeammin täynnä ♥

...mutta asiaan ei oikein auta se, että päätin tiistaina vetää kaksi kulhollista omatekemää Carbonaraa siksi koska se on vain niin äärettömän mielettömän hyvää, huolimatta siitä että jo yhen kulhollisen jälkeen tuli täysi tunne. Puhumattakaan sitten illasta, jolloin menin katsomaan The Vowin kaverin kanssa ja ostin 150 gramman Pringles-purkin seuraksi leffaan.

Pakko saada laihdutettua, en mä kestä kattoa itteäni peilistä tällä vartalolla. Ei pulleus ketään viehätä - joko näen harhoja tai sitten ihan oikeasti oon tehnyt todellisen huomion siitä, että suurin osa näkemieni seurustelevien pariskuntien kauniimmista puoliskoista on hoikempi kuin minä.

Lauantaina oon menossa ulos kaverin kanssa ja aion laittaa päälle pikkumustan ja korkkarit ja panostaa meikkaukseen ja hiuksiin kunnolla. Tahdon tavata jonkun, niin kuin kyseinen kaverikin on tavannut poikia baarista ja käynyt niiden kanssa treffeilläkin ilman seksiä. Tahdon tavata vihdoin ja viimein jonkun ihanan, joka vie jalat alta. Paitsi että sitä sanotaan, että sen jonkun tapaa vasta sitten kun vähiten sitä oottaa... Paskat. Sitten en tuu ikinä tapaamaan ketään, koska mä en ikinä lopeta etsimistä. En i-k-i-n-ä.

Oon harkinnut enemmän sitä, että antaisin linkin tänne blogiin sille tänne Suomesta Australiaan muuttaneelle kaverille. Jotenkin sellanen tunne, että siihen vois luottaa. Ois niin helpottavaa, et ois joku tosielämän kaveri, joka tietäis näistä mun ajatuksista, joista tällä hetkellä ainoostaan te tuntemattomat lukijat ootte tietosia (tai niin mä ainakin toivon asioiden olevan...). Oon menossa huomenna niille yöksi kattomaan kauhuleffoja ja voisin ihan casually sanoa, että Hei, mulla on tällänen blogi... Oot eka IRL-tuttu, joka tietää siitä, mut anyway, ois kiva jos lukisit sitä.

En oo vielkään saanut kysyttyä, miksi Suomesta kotosin olevat aupparikaverit lopetti yhtäkkiä mun kutsumisen yhteisiin tapaamisiin, vaikka jo marraskuussa koko juttu alkoi vaivata älyttömästi. Mun on pitänyt jo monen viikon ajan lähettää yksi pieni tekstari lähimmälle Suomi-kaverille: Mä oon kyllästynyt miettimään, joten päätin kysyä ihan suoraan: Miks lopetitte yhtäkkiä mun kutsumisen kaikkiin yhteisiin tapaamisiin? Mä tahdon tietää, mut mua jotenkin pelottaa vastaus - toisaalta taasen jos en lähetä sitä tekstaria, mua jää todennäkösesti ikuisesti vaivaamaan toi koko juttu, oon sellanen ihminen etten hevillä unoha ton tapasia asioita.

Viime lauantai-iltana alottelin skumpalla yksikseni täällä kotona ennen ku sain hostäidiltä kyydin juna-asemalle kaupunkiin, jossa tapasin kaverin. Join hieman yli puolet pullosta (ja laitoin loput tyhjään limupulloon), sain kyydin hostäidiltä ja tunsin alkavan jo vaikuttaa hieman. Junassa istuessa oli jo selvästi pieni nousu, ja mut valtasi äkkiä äärettömän ihana onnellisuuden tunne. Olo oli niin huoleton, ihan niinku millään ei ois ollu väliä, olin niin ilonen siitä että oon just nyt tällä hetkellä heti tässä junassa tässä maanosassa, mua hymyilytti vaan. Se oli paras fiilis pitkään aikaan. Ajatukset ei juoksennellu kategoriassa Miksei kukaan halua mua? Mikä vittu mussa on vikana? tai missään muussakaan, oli olemassa vain se hetki.

Aiheuttaako rakkaus samantapasen tunteen? En oo ikinä ollut rakastunut, niin mulla ei oo mitään hajua.

On taas viime päivinä ollu paljon hetkiä, jolloin päässä on pyöriny Miks mun täytyy olla tällänen? Miks tän täytyy olla näin suuri asia? Miks joillekuille muille tällä ei oo mitään väliä, seurusteleeko ne vai ei, onko ne neitsyitä vai ei? Miksei se joku voi vain ilmestyä mun elämään ja pitää hyvänä? Jos se tietty asia ois menny toisin, oisko kaikki nyt erilailla, senkö ajanjakson takia musta tuli tällänen? Missä on vikaa, miks just mä? Miks kaiken täytyy olla niin epäreilua? Miks mä haluan niin äärettömän kovasti sen jonkun?

On tosiaan hyvin todennäköstä, et tää kaikki vammailu johtuu yhdestä tietystä pitkästä episodista vuosia sitten, mut siitä lisää sitten myöhemmin - jos osaan kirjottaa siitä, en oo oikeestaan muotoillu sitä ikinä kirjotetuiks sanoiks. Ja muutenkin pakko lopettaa nyt, kello on jo yli kaks ja mun täytyy herätä 9:35 suihkuun. Huomenna väsyttää taas.